Elämänhallintaa

Olen ilmeisen pitkään uskonut siihen, että kun tekee itselleen kattavan lukujärjestyksen ja noudattaa sitä, asiat järjestyvät ja suunnitelmat toteutuvat. Pienenä tein lukujärjestykset paperille ja vieläpä värikynillä, jotta elämän eri osaset oikein erottuisivat toisistaan. Sittemmin listat ovat rakentuneet kalenteriin (Tee! Muista! Soita! Lue! Käy!) ja etenkin aamuyön tunteina mieleen.

Yhteistä elämäni lukujärjestyksille on ollut se, että niissä on aivan liikaa tekemistä. Kiinnostavia, opettavaisia, hyviä asioita, kyllä, mutta yhtä kaikki: aivan liikaa. Jotkut suunnitelmat ovat romahtaneet päivissä, toisten kanssa olen jaksanut painiskella vuosia.

Kunnon koululaisen tavoin olen tietysti odottanut, että lukujärjestyksen noudattamisesta seuraa, paitsi onnistuminen, myös palkinto. Tulee kehuja, kymppejä ja jätskiä. Kun ei tule, pitää tehdä uusi ja entistä kunnianhimoisempi lukujärjestys, joka korvaa edelliset epäonnistumiset ja nostaa riman vielä hiukan korkeammalle.

Suorittaminen on hieno asia, vai mitä?

Nyt pitäisi sitten keksiä, miten tehdään lukujärjestys, jonka kanssa pystyisi elämään sulassa sovussa, tilanteen mukaan, myös talven pimeimpinä hetkinä. Tai sama asia hiukan toisin ajateltuna: nyt kun vihdoin olen tajunnut, mistä kiikastaa, mulla on mahdollisuus hoitaa homma järkevämmin.

Kiiruna pitää oman päänsä kasassa

Edellisen kerran aloittelin uutta suhdetta melkein 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi tehdä sama uudelleen - ja vähintään noiden vuosien verran viisaampana. Järki saisi mielellään hoitaa oman tonttinsa, tunteiden vietävänä voisi mennä silloin, kun ne eivät vie liian lujaa tai väärään suuntaan. Hallintaa ja rentoutta sopivassa suhteessa. Melkoinen tilaus, mutta toteuttavissa?

Tärkein oppi menneestä suhteestani on ehdottomasti se, että mun ajatukseni ja toiveeni eivät välttämättä lue (tuli)kirjaimin otsassani. Ensinnäkin mun pitää todella itse muodostaa mielipiteeni tärkeistä asioista: mitä haluan, mitä ehdottomasti en. Toiseksi mun pitää uskaltaa ilmaista mielipiteeni ja haluni. Ei riitä, että on mukava.

Ei niin, että mun pitäisi ryhtyä jyrkäksi ja joustamattomaksi, vaateliaaksi vastoin luonnettani. Mutta sen voisin jo vähitellen uskoa, että joskus se paljon mainostettu puhuminen on paras keino välittää omat ajatukset toiselle. Kaikkea ei tarvitse tilittää, mutta osa mörköpeikkosista kesyyntyy vain, jos niille antaa nimet ja ne laittaa karsinaan.

Aivan yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, on se osuus, jota ei ole syytä kaataa toisen niskaan heti, ei koskaan. Tähän ikään mennessä on ehtinyt tulla jo monella tavalla hylätyksi, jätetyksi, petetyksi ja kaltoin kohdelluksi. Kaikki tämä on jättänyt jälkensä: itse huomaan reagoivani toisen tekemisiin joskus aivan kummallisin tavoin. Vetäydyn, pelästyn, loukkaannun - joku minussa uskoo vankasti tulleensa potkituksi päähän, vaikka toinen ei tosiaankaan tarkoita mitään pahaa.

Tämän hoitamiseen on kaksi vaihtoehtoa. Voi vaatia toiselta, ettei hän koskaan enää tee asiaa x, koska se tuottaa mulle pahaa oloa. Voi myös kertoa sille omassa päässään asuvalle tyypille, että mitään hätää ei ole, ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. (Edellyttäen tietysti, että kaikki on hyvin. Tällä mallilla on syytä ratkaista vain ne ongelmat, jotka ovat enimmäkseen itsestä ja omista aiemmista havereista lähtöisin. Viisautta onkin sitten erottaa, minkä sortin ongelmasta milloinkin on kyse.)

Ensin mainittua vaihtoehtoa olen kokeillut vuosien varrella useasti. Toimiihan se, mutta käytännössä siinä tulee siirtäneeksi vastuun omasta olostaan toisen harteille - mahdollisesti vielä jonkinlaisena epämääräisenä vaatimuksena olla niin tai olla olematta näin tai jotenkin siihen päin. Jos toinen ei ymmärrä tai onnistu, päästään kehittelemään lisää pahaa oloa.

Jälkimmäistä vaihtoehtoa olen nyt harjoitellut. Sepä vasta toimiikin. Jopa joskus aamuyön tunteina, jotka olisivat niin hyvää aikaa levottomuudessa ja peloissa vellomiseen, paniikin ja pahan olon kasvattamiseen... Mikä helpotus, kun silloin saakin heräteltyä itsestään suhteellisuudentajua, rauhallisuutta, harkintaa ja vielä kerran suhteellisuudentajua. Kaikki on ihan hyvin, koska kaikki on ihan hyvin.

Erilaista elämää

Nykyään en enää tee liikaa töitä. Enimmäkseen se johtuu siitä, että alalla ei ole töitä liiemmälti tarjolla. Jotain sentään, ja säästeliäästi eläen se riittää. Onneksi downshifting kiinnostaa.

Tässä blogissa niin usein käsitellyt onnellisen elämän korvikkeet eivät enää nykyään ole vastustamaton houkutus. Ei ole pakko saada olutta, sipsejä, karkkia ja tietokonepelejä ilta toisensa jälkeen. Ei ole pakko miettiä, mistä ja miten saa seksiä seuraavan kerran. Eikä kyse ole siitä, että olisin laittanut elämäni kuriin ja järjestykseen. Ei. Olen tullut onnelliseksi.

Kävin Kiirunan kirjoissa läpi edellistä parisuhdettani, sitä vuosien takaista ja kauheaa. Meneillään olevaan en puuttunut - en pystynyt, koska elin sen keskellä: hyvässä, kaverillisessa ja koko lailla kuolleessa suhteessa. Suhteessa, jossa olin päättänyt jaksaa elämäni loppuun asti. Ystävyydestä, velvollisuudesta, tottumuksesta, velvollisuudesta.

Kunnes mieheni löysi toisen. Se oli aika paha paikka, mutta jokin pieni osa mielestäni osasi heti kertoa, että nyt olisin vihdoin vapaa elämään omaa elämääni. Tarpeellisten tuskien ja murheiden kautta niin kävikin, lopulta kaikessa ystävyydessä ja jokseenkin sivistyneesti.

Eikä tässä vielä kaikki. Juuri kun elämä näytti tasaiselta, rauhalliselta, järkevältä ja reippaalta, otin ja rakastuin. Sain vastarakkautta. Rauha ja järki säilyivät, onnellisuus syveni aivan uskomattomalla tavalla.

Tässä ollaan.

Miksi touhua arvostetaan?

Työelämässä ja luottamustehtävissä tulee silloin tällöin eteen ihmisiä, joilla on päällä kova touhu ja tohina. He tekevät sitä, tätä ja tuota, ja kaiken niin, ettei se varmasti jää kenellekään epäselväksi. Heillä on usein myös hirveä kiire, ja sen takia kaikkien muiden pitää joustaa, koska heillä on niin paljon äärettömän tärkeää tekemistä. Pahimpia tapauksia on aika harvassa, mutta eipä heitä kovin monta samaan huoneeseen mahtuisikaan.

Hiljaa mielessään huomaa, että tulee usein tehneeksi saman verran hommia kuin touhukkaat, mutta paljon vähemmällä kohinalla, sensaatiolla ja muiden juoksuttamisella. Ihan hiljaa, hiljaa mielessään ajattelee useinkin, että itse saisi saman homman tehtyä jotensakin sutjakammin.

Työstä ääneen lausuttu kiitos ja arvostus tuntuvat jakautuvan lähinnä niille, jotka osaavat pitää tekemisistään suurimman metelin. Olen suorastaan ylpeä siitä, kuinka sujuvasti saan välillä hankalatkin hommat hoidettua. En aina, mutta usein. Kokemus antaa malttia, maltti avaa mahdollisuuksia ja vaikeatkin asiat hoituvat. Joidenkin ihmisten kesken voidaan sen jälkeen todeta, että hyvin meni. Firman juhlissa kunniakirjan käy pokkaamassa se, joka on suurella kohulla ja muiden hermoja venyttäen tehnyt jotain aivan sankarillista...

Ja kissa kiitoksella elää, pystyn mainiosti jatkamaan ilman ainuttakaan kunniakirjaa. Huono puoli tässä on vain se, että töiden jatkuvuus on alituisesti vaakalaudalla. Jatkoon valitaan joillain kriteereillä parhaat, ja kun valitsijat yhä vähemmän tuntevat kandidaatteja, se kunniakirjakin alkaa kummasti painaa päätöksenteossa.

Olemmekin muutaman hiljaisen puurtajan kesken miettineet, josko pitäisi palkata jonkinlainen kimppa-pr-sihteeri pitämään meistä melua...

Kaksi tulevaisuutta

Numero 1

Kiirunalla on aina kiire. On töitä, vapaaehtoistöitä ja velvollisuuksia. On paljon asioita, jotka pitää tehdä. Osa on ihan välttämättömiä, osa voi odottaa, ja osa lakkaa olemasta, kunhan odottaa riittävän pitkään. Yhteistä kaikille näille on, että Kiirunalla on huono omatunto niiden tekemättömyydestä.

Kiiruna nukkuu huonosti, liikkuu liian vähän, ahmii ahdistukseen ja pakenee liikoja velvollisuuksia nettiin, mielellään olutpullo seuranaan. Kiiruna tietää, että pieleen menee, ja aikoo tehdä ison muutoksen elämäänsä heti ensi maanantaina.

Numero 2

Kiiruna herää aamulla kuudelta omia aikojaan ja keittää kupin teetä. Aamupäivä kuluu töitten parissa, mutta aikaa riittää myös ruokailuun, lehdenlukuun ja kukkienkasteluun. Muutama viikon työpäivistä on rakempi ja pitempi, ja silloin Kiiruna ei edes ajattele tiskaamista, siivoamista, pyykinpesua tai ystävien tapaamista. Näille asioille on kuitenkin aikaa vielä samalla viikolla.

Kiiruna ei tiedä, mitä työtä tekee parin kuukauden päästä, mutta ei ole siitä kovin huolissaan. Oman alan töitä on tarjolla aina välillä, eikä Kiiruna siitä pahene, vaikka joskus tekisi jotain muutakin. Tulot jäävät yleensä pieniksi, mutta Kiiruna osaa elää säästeliäästi.

Rauhallisempi tahti ja vähempi stressi parantaa unia, antaa tilaa elämäntapojen muuttamiselle, vähentää lohtusyömisen ja -juomisen tarvetta. Muutos on suuri, ja se on tavattoman hidas.

Tarinan opetus

Olen tavattoman iloinen voidessani kertoa, että Kiirunan elämä on kallistumassa tuon kakkosvaihtoehdon tielle. Ei se helppoa ole, mutta alkaa sujua. Suuri kiitos kaikille, jotka ovat rohkaisseet matkan varrella! Palaan tänne aika ajoin kertomaan kuulumisia, ja saattapa se uusikin blogi nähdä päivänvalon tässä kevään tai kesän aikana.

Kiire on nyt mielentila

Mulla oli pitkään töitä niin paljon kuin ehdin tehdä, ja vielä vähän enemmänkin. Aina oli jotain sellaista, mitä en ehtinyt. Huono omatuntohan siitä tuli, mutta vuorokauden tunnit ovat rajalliset, eikä kuukauteen saa lisäpäiviä. Enemmän ja enemmän tuli tavaksi tehdä se, millä oli suurin kiire ja loppu lähimpänä.

Ja mikäs siinä. Sehän oli mukavaa. Pidän ammatistani, edelleen, ja harrastukset ovat rakkaita. Todella pitkään kaiken tarpeellisen sai mahdutettua mukaan, hauskaakin oli, ja pääsi tekemään paljon mielenkiintoisia asioita.

Alamäki alkoi kai siinä vaiheessa, kun olisin tarvinnut lepoa, mutta sille ei jäänyt riittävästi aikaa. Ei ollut viikonloppuja, ei lomia, usein yöuniakin vähemmän kuin olisin tarvinnut. Siihen soppaan sitten lisäksi koko ajan huonommaksi käyvä työilmapiiri ja epävarmuus töiden jatkumisesta.

Onneksi mukana säilyi pieni järjenhiven, joka sai luopumaan osasta tohinaa ennen jaksamisen täydellistä loppumista. Eihän se helppoa ollut, huonoksi ja laiskaksi tunsin itseni, kun en enää ollut kaikessa mukana. Jälkeenpäin en voi kuin onnitella itseäni, että sentään uskalsin irrottaa ajoissa. Osa päätöksistä toki tehtiin puolestani, eli työt vain loppuivat. Loppuminen ei kuitenkaan ole sama kuin irtipääsy, jälkimmäinen täytyy saada ihan omassa päässään aikaan...

Teen oman alani töitä edelleen, mutta rauhallisempaan tahtiin. Joudun pysähtymään noin kuusi kertaa päivässä ja muistuttamaan itseäni, että nyt ei ole kiire. Tai on, satunnaisesti, mutta se loppuu heti, kun saa käsillä olevan tehtävän tehtyä.

Aivoni ovat nähtävästi urautuneet ajattelemaan kiirekiirekiirettä. On oikein kiinnostavaa opettaa niitä uusille tavoille. Joka päivä joudun myös vakuuttamaan itselleni, että ihmisarvon mitta ei ole siinä, kuinka paljon töitä tekee. Ahkera ja tunnollinen pitää olla, kun on niiden aika. Aina ei ole. Nyt opettelen sitä, mikä on ahertamisen vastapuoli. En laiskuutta, vaan... No, se selviää.

Muihin töihin

Tässä yhtenä päivänä oli sellainen mukava päivä töissä. Kiirettä ja sekasortoa kyllä, mutta jotenkin yhteistä asiaa oltiin tekemässä, eikä ilmassa ollut kitkeryyden, katkeruuden, kilpailun ja juonittelun käryä.

Tosiaan. Enpäs muistanutkaan, miten kiva on tehdä töitä, kun kaikilla on jokseenkin sama päämäärä. Ilmiselvät inhimilliset rosot mukana, tietenkin, mutta ei myrkkyä, verenmakua ja tikareita.

Pienempi palkka, vähemmän arvostusta (ulkopuolisilta varsinkin) ja luopuminen joistakin erittäin rakkaista työtehtävistä. Silti... menee paremmin. Nyt täytyy muistaa pitää kiinni siitä, mitä on jo oppinut: ei ole pakko tehdä kaikkia maailman töitä, voi levätä ja rauhallisesti saa ottaa. Saa pitää kiirettäkin, mutta hoppu ei saa jäädä nuppiin asumaan.