Miksi touhua arvostetaan?

Työelämässä ja luottamustehtävissä tulee silloin tällöin eteen ihmisiä, joilla on päällä kova touhu ja tohina. He tekevät sitä, tätä ja tuota, ja kaiken niin, ettei se varmasti jää kenellekään epäselväksi. Heillä on usein myös hirveä kiire, ja sen takia kaikkien muiden pitää joustaa, koska heillä on niin paljon äärettömän tärkeää tekemistä. Pahimpia tapauksia on aika harvassa, mutta eipä heitä kovin monta samaan huoneeseen mahtuisikaan.

Hiljaa mielessään huomaa, että tulee usein tehneeksi saman verran hommia kuin touhukkaat, mutta paljon vähemmällä kohinalla, sensaatiolla ja muiden juoksuttamisella. Ihan hiljaa, hiljaa mielessään ajattelee useinkin, että itse saisi saman homman tehtyä jotensakin sutjakammin.

Työstä ääneen lausuttu kiitos ja arvostus tuntuvat jakautuvan lähinnä niille, jotka osaavat pitää tekemisistään suurimman metelin. Olen suorastaan ylpeä siitä, kuinka sujuvasti saan välillä hankalatkin hommat hoidettua. En aina, mutta usein. Kokemus antaa malttia, maltti avaa mahdollisuuksia ja vaikeatkin asiat hoituvat. Joidenkin ihmisten kesken voidaan sen jälkeen todeta, että hyvin meni. Firman juhlissa kunniakirjan käy pokkaamassa se, joka on suurella kohulla ja muiden hermoja venyttäen tehnyt jotain aivan sankarillista...

Ja kissa kiitoksella elää, pystyn mainiosti jatkamaan ilman ainuttakaan kunniakirjaa. Huono puoli tässä on vain se, että töiden jatkuvuus on alituisesti vaakalaudalla. Jatkoon valitaan joillain kriteereillä parhaat, ja kun valitsijat yhä vähemmän tuntevat kandidaatteja, se kunniakirjakin alkaa kummasti painaa päätöksenteossa.

Olemmekin muutaman hiljaisen puurtajan kesken miettineet, josko pitäisi palkata jonkinlainen kimppa-pr-sihteeri pitämään meistä melua...

Kaksi tulevaisuutta

Numero 1

Kiirunalla on aina kiire. On töitä, vapaaehtoistöitä ja velvollisuuksia. On paljon asioita, jotka pitää tehdä. Osa on ihan välttämättömiä, osa voi odottaa, ja osa lakkaa olemasta, kunhan odottaa riittävän pitkään. Yhteistä kaikille näille on, että Kiirunalla on huono omatunto niiden tekemättömyydestä.

Kiiruna nukkuu huonosti, liikkuu liian vähän, ahmii ahdistukseen ja pakenee liikoja velvollisuuksia nettiin, mielellään olutpullo seuranaan. Kiiruna tietää, että pieleen menee, ja aikoo tehdä ison muutoksen elämäänsä heti ensi maanantaina.

Numero 2

Kiiruna herää aamulla kuudelta omia aikojaan ja keittää kupin teetä. Aamupäivä kuluu töitten parissa, mutta aikaa riittää myös ruokailuun, lehdenlukuun ja kukkienkasteluun. Muutama viikon työpäivistä on rakempi ja pitempi, ja silloin Kiiruna ei edes ajattele tiskaamista, siivoamista, pyykinpesua tai ystävien tapaamista. Näille asioille on kuitenkin aikaa vielä samalla viikolla.

Kiiruna ei tiedä, mitä työtä tekee parin kuukauden päästä, mutta ei ole siitä kovin huolissaan. Oman alan töitä on tarjolla aina välillä, eikä Kiiruna siitä pahene, vaikka joskus tekisi jotain muutakin. Tulot jäävät yleensä pieniksi, mutta Kiiruna osaa elää säästeliäästi.

Rauhallisempi tahti ja vähempi stressi parantaa unia, antaa tilaa elämäntapojen muuttamiselle, vähentää lohtusyömisen ja -juomisen tarvetta. Muutos on suuri, ja se on tavattoman hidas.

Tarinan opetus

Olen tavattoman iloinen voidessani kertoa, että Kiirunan elämä on kallistumassa tuon kakkosvaihtoehdon tielle. Ei se helppoa ole, mutta alkaa sujua. Suuri kiitos kaikille, jotka ovat rohkaisseet matkan varrella! Palaan tänne aika ajoin kertomaan kuulumisia, ja saattapa se uusikin blogi nähdä päivänvalon tässä kevään tai kesän aikana.

Kiire on nyt mielentila

Mulla oli pitkään töitä niin paljon kuin ehdin tehdä, ja vielä vähän enemmänkin. Aina oli jotain sellaista, mitä en ehtinyt. Huono omatuntohan siitä tuli, mutta vuorokauden tunnit ovat rajalliset, eikä kuukauteen saa lisäpäiviä. Enemmän ja enemmän tuli tavaksi tehdä se, millä oli suurin kiire ja loppu lähimpänä.

Ja mikäs siinä. Sehän oli mukavaa. Pidän ammatistani, edelleen, ja harrastukset ovat rakkaita. Todella pitkään kaiken tarpeellisen sai mahdutettua mukaan, hauskaakin oli, ja pääsi tekemään paljon mielenkiintoisia asioita.

Alamäki alkoi kai siinä vaiheessa, kun olisin tarvinnut lepoa, mutta sille ei jäänyt riittävästi aikaa. Ei ollut viikonloppuja, ei lomia, usein yöuniakin vähemmän kuin olisin tarvinnut. Siihen soppaan sitten lisäksi koko ajan huonommaksi käyvä työilmapiiri ja epävarmuus töiden jatkumisesta.

Onneksi mukana säilyi pieni järjenhiven, joka sai luopumaan osasta tohinaa ennen jaksamisen täydellistä loppumista. Eihän se helppoa ollut, huonoksi ja laiskaksi tunsin itseni, kun en enää ollut kaikessa mukana. Jälkeenpäin en voi kuin onnitella itseäni, että sentään uskalsin irrottaa ajoissa. Osa päätöksistä toki tehtiin puolestani, eli työt vain loppuivat. Loppuminen ei kuitenkaan ole sama kuin irtipääsy, jälkimmäinen täytyy saada ihan omassa päässään aikaan...

Teen oman alani töitä edelleen, mutta rauhallisempaan tahtiin. Joudun pysähtymään noin kuusi kertaa päivässä ja muistuttamaan itseäni, että nyt ei ole kiire. Tai on, satunnaisesti, mutta se loppuu heti, kun saa käsillä olevan tehtävän tehtyä.

Aivoni ovat nähtävästi urautuneet ajattelemaan kiirekiirekiirettä. On oikein kiinnostavaa opettaa niitä uusille tavoille. Joka päivä joudun myös vakuuttamaan itselleni, että ihmisarvon mitta ei ole siinä, kuinka paljon töitä tekee. Ahkera ja tunnollinen pitää olla, kun on niiden aika. Aina ei ole. Nyt opettelen sitä, mikä on ahertamisen vastapuoli. En laiskuutta, vaan... No, se selviää.

Muihin töihin

Tässä yhtenä päivänä oli sellainen mukava päivä töissä. Kiirettä ja sekasortoa kyllä, mutta jotenkin yhteistä asiaa oltiin tekemässä, eikä ilmassa ollut kitkeryyden, katkeruuden, kilpailun ja juonittelun käryä.

Tosiaan. Enpäs muistanutkaan, miten kiva on tehdä töitä, kun kaikilla on jokseenkin sama päämäärä. Ilmiselvät inhimilliset rosot mukana, tietenkin, mutta ei myrkkyä, verenmakua ja tikareita.

Pienempi palkka, vähemmän arvostusta (ulkopuolisilta varsinkin) ja luopuminen joistakin erittäin rakkaista työtehtävistä. Silti... menee paremmin. Nyt täytyy muistaa pitää kiinni siitä, mitä on jo oppinut: ei ole pakko tehdä kaikkia maailman töitä, voi levätä ja rauhallisesti saa ottaa. Saa pitää kiirettäkin, mutta hoppu ei saa jäädä nuppiin asumaan.

Pitkästä aikaa...

Tosiaan. Pari kuukautta on mennyt aika omituisella tavalla. Työasioista kehittyi niin mutkikas kuvio, ettei mihinkään muuhun jäänyt aikaa, halua eikä etenkään jaksamista. Lisäksi ongelmat alkoivat olla niin yksityiskohtaisia ja tiettyihin ihmisiin ja organisaatioihin liittyviä, että ei niistä oikein anonyymisti ole pystynyt kirjoittamaan.

Kiitän kuitenkin onneani, että aikanaan aloitin tämän blogin. Jos en olisi tämän avulla selvitellyt ajatuksiani, olisin varmasti aika paljon huonommassa jamassa nyt.

Työkuvio on vieläkin kesken, mutta se ei ahdista mua enää samalla tavoin kuin ennen. Olen tainnut päästä yli... Ainakin toistaiseksi.

Palaan vielä.

Ja juuri kun kuvittelet....

... että tästähän tämä lähtee virkistymään, tuleekin jotain ihan muuta. Ikäviä uutisia ja hankalia tilanteita. Asioita, joita ei voi oikein kirjoittaa mihinkään blogiin, ei nimellä eikä ilman nimeä...

Mukava yllätys on se, että en ole entiseen tapaan kokenut olevani ansassa ja umpikujassa. Mulla on nyt jossain tuolla syvällä sisälläni pieni pisara optimismia, muutama uusi selviytymiskeino ja, kas kummaa, kaikkein synkimmälläkin hetkellä on säilynyt tietoisuus siitä, että kyllä tämä tästä vielä kirkastuu. Jollain tavalla.

Mutta helppoa ei kyllä ole vieläkään. Syvä, musta rotko on edelleen tuossa ihan vieressä, enkä ole oppinut lentämään.

Kirjoittamisen rajat

Omalla nimellä olisi helpompi kirjoittaa myös niistä elämän mukavista asioista. Voisi kertoa, mikä oli se harrastus, joka sen elämyksen tarjosi, missä ja kenen kanssa. Nimettömänä ei oikein voi, sillä mitä enemmän kertoo yksityiskohtia, sitä tarkemman kuvan kirjoittajasta voi rakentaa. Salaisuuden pitämisessä on yksi sääntö ylitse muiden: älä kerro kenellekään, koskaan.

En ole vainoharhainen. En pelkää, että joku erityisesti etsisi minua täältä. Uskon sattumaan. Joku osuu kohdalle kuitenkin, ja mitä todennäköisimmin juuri se joku, joka hermostuu jostain kirjoittamastani. En halua, että kukaan voi tunnistaa itsensä blogistani, kun kerran itsekin kirjoitan nimettömänä.

Asioista haluan kirjoittaa tunnistettavasti. Otetaan esimerkiksi vaikka työpaikoilla käytävä vääntö pätkätyöläisten ja vakituisten välillä. Minulle se on asia, josta haluan kirjoittaa - paitsi säilyttääkseni oman järkeni tässä älyttömässä pyörityksessä, myös siksi, että sillä on yleisempää merkitystä. Nimetön pikku blogi on aika mitätön vaikutuskanava, mutta mitä muutakaan mulla on? Kun aikani käsittelen asiaa täällä, ehkä siitä jalostuu jotain, jolla on vaikutusta.

Tässä blogissa voin kertoa, miten eräällä työpaikalla oli kahvitunnilla poikkeuksellisen iloinen keskustelu käynnissä, väki tohkeissaan ja innostunutta. No, tulipa pätkätyöläinen hakemaan kahvikuppostaan ja kysyi, mikä muita noin riemastutti. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, nolo, vaikea ja ikävä hiljaisuus... Jälkeenpäin pätkis kuuli, että suunniteltiin tapahtumaa, johon vain vakituiset olisivat tervetulleita, ja kaikkia hieman nolotti, kun kukaan ei halunnut sanoa talossa useita vuosia pyörineelle pätkäläiselle, että uusien sääntöjen mukaan tää ei kuulu sulle lainkaan.

Tutun porukan kanssa olisi tietysti mukava lähteä virkistymään, mutta jos ei, niin ei. Enemmän harmittaa tuo tapa hoitaa asiat. Vedetään rajat, luokitellaan väki kahteen kastiin, mutta se joka rajat veti, jätti niistä kertomisen jollekin muulle. Joka ei tohtinut tehdä sitä, mutta arveli, että tuleehan se jotenkin tietoon joskus.

Jos tuon kertoisi nimellään, kyseisestä työpaikasta jäisi ryppy ansioluetteloon. Likapyykki kuuluu pestä firman seinien sisällä. Ainoa vaan, että ei se pyykki sielläkään puhtaaksi tule, koska sitä ei todellakaan pestä, se varastoidaan kaappeihin homehtumaan, pois silmistä.