Kiiruna pitää oman päänsä kasassa

Edellisen kerran aloittelin uutta suhdetta melkein 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi tehdä sama uudelleen - ja vähintään noiden vuosien verran viisaampana. Järki saisi mielellään hoitaa oman tonttinsa, tunteiden vietävänä voisi mennä silloin, kun ne eivät vie liian lujaa tai väärään suuntaan. Hallintaa ja rentoutta sopivassa suhteessa. Melkoinen tilaus, mutta toteuttavissa?

Tärkein oppi menneestä suhteestani on ehdottomasti se, että mun ajatukseni ja toiveeni eivät välttämättä lue (tuli)kirjaimin otsassani. Ensinnäkin mun pitää todella itse muodostaa mielipiteeni tärkeistä asioista: mitä haluan, mitä ehdottomasti en. Toiseksi mun pitää uskaltaa ilmaista mielipiteeni ja haluni. Ei riitä, että on mukava.

Ei niin, että mun pitäisi ryhtyä jyrkäksi ja joustamattomaksi, vaateliaaksi vastoin luonnettani. Mutta sen voisin jo vähitellen uskoa, että joskus se paljon mainostettu puhuminen on paras keino välittää omat ajatukset toiselle. Kaikkea ei tarvitse tilittää, mutta osa mörköpeikkosista kesyyntyy vain, jos niille antaa nimet ja ne laittaa karsinaan.

Aivan yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, on se osuus, jota ei ole syytä kaataa toisen niskaan heti, ei koskaan. Tähän ikään mennessä on ehtinyt tulla jo monella tavalla hylätyksi, jätetyksi, petetyksi ja kaltoin kohdelluksi. Kaikki tämä on jättänyt jälkensä: itse huomaan reagoivani toisen tekemisiin joskus aivan kummallisin tavoin. Vetäydyn, pelästyn, loukkaannun - joku minussa uskoo vankasti tulleensa potkituksi päähän, vaikka toinen ei tosiaankaan tarkoita mitään pahaa.

Tämän hoitamiseen on kaksi vaihtoehtoa. Voi vaatia toiselta, ettei hän koskaan enää tee asiaa x, koska se tuottaa mulle pahaa oloa. Voi myös kertoa sille omassa päässään asuvalle tyypille, että mitään hätää ei ole, ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. (Edellyttäen tietysti, että kaikki on hyvin. Tällä mallilla on syytä ratkaista vain ne ongelmat, jotka ovat enimmäkseen itsestä ja omista aiemmista havereista lähtöisin. Viisautta onkin sitten erottaa, minkä sortin ongelmasta milloinkin on kyse.)

Ensin mainittua vaihtoehtoa olen kokeillut vuosien varrella useasti. Toimiihan se, mutta käytännössä siinä tulee siirtäneeksi vastuun omasta olostaan toisen harteille - mahdollisesti vielä jonkinlaisena epämääräisenä vaatimuksena olla niin tai olla olematta näin tai jotenkin siihen päin. Jos toinen ei ymmärrä tai onnistu, päästään kehittelemään lisää pahaa oloa.

Jälkimmäistä vaihtoehtoa olen nyt harjoitellut. Sepä vasta toimiikin. Jopa joskus aamuyön tunteina, jotka olisivat niin hyvää aikaa levottomuudessa ja peloissa vellomiseen, paniikin ja pahan olon kasvattamiseen... Mikä helpotus, kun silloin saakin heräteltyä itsestään suhteellisuudentajua, rauhallisuutta, harkintaa ja vielä kerran suhteellisuudentajua. Kaikki on ihan hyvin, koska kaikki on ihan hyvin.