Kiirunan kirjat

Elämänhallintaa

2010-11-11T13:39:00.003+02:00

Olen ilmeisen pitkään uskonut siihen, että kun tekee itselleen kattavan lukujärjestyksen ja noudattaa sitä, asiat järjestyvät ja suunnitelmat toteutuvat. Pienenä tein lukujärjestykset paperille ja vieläpä värikynillä, jotta elämän eri osaset oikein erottuisivat toisistaan. Sittemmin listat ovat rakentuneet kalenteriin (Tee! Muista! Soita! Lue! Käy!) ja etenkin aamuyön tunteina mieleen.

Yhteistä elämäni lukujärjestyksille on ollut se, että niissä on aivan liikaa tekemistä. Kiinnostavia, opettavaisia, hyviä asioita, kyllä, mutta yhtä kaikki: aivan liikaa. Jotkut suunnitelmat ovat romahtaneet päivissä, toisten kanssa olen jaksanut painiskella vuosia.

Kunnon koululaisen tavoin olen tietysti odottanut, että lukujärjestyksen noudattamisesta seuraa, paitsi onnistuminen, myös palkinto. Tulee kehuja, kymppejä ja jätskiä. Kun ei tule, pitää tehdä uusi ja entistä kunnianhimoisempi lukujärjestys, joka korvaa edelliset epäonnistumiset ja nostaa riman vielä hiukan korkeammalle.

Suorittaminen on hieno asia, vai mitä?

Nyt pitäisi sitten keksiä, miten tehdään lukujärjestys, jonka kanssa pystyisi elämään sulassa sovussa, tilanteen mukaan, myös talven pimeimpinä hetkinä. Tai sama asia hiukan toisin ajateltuna: nyt kun vihdoin olen tajunnut, mistä kiikastaa, mulla on mahdollisuus hoitaa homma järkevämmin.

Kiiruna pitää oman päänsä kasassa

2010-09-04T12:01:00.008+03:00

Edellisen kerran aloittelin uutta suhdetta melkein 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi tehdä sama uudelleen - ja vähintään noiden vuosien verran viisaampana. Järki saisi mielellään hoitaa oman tonttinsa, tunteiden vietävänä voisi mennä silloin, kun ne eivät vie liian lujaa tai väärään suuntaan. Hallintaa ja rentoutta sopivassa suhteessa. Melkoinen tilaus, mutta toteuttavissa?

Tärkein oppi menneestä suhteestani on ehdottomasti se, että mun ajatukseni ja toiveeni eivät välttämättä lue (tuli)kirjaimin otsassani. Ensinnäkin mun pitää todella itse muodostaa mielipiteeni tärkeistä asioista: mitä haluan, mitä ehdottomasti en. Toiseksi mun pitää uskaltaa ilmaista mielipiteeni ja haluni. Ei riitä, että on mukava.

Ei niin, että mun pitäisi ryhtyä jyrkäksi ja joustamattomaksi, vaateliaaksi vastoin luonnettani. Mutta sen voisin jo vähitellen uskoa, että joskus se paljon mainostettu puhuminen on paras keino välittää omat ajatukset toiselle. Kaikkea ei tarvitse tilittää, mutta osa mörköpeikkosista kesyyntyy vain, jos niille antaa nimet ja ne laittaa karsinaan.

Aivan yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, on se osuus, jota ei ole syytä kaataa toisen niskaan heti, ei koskaan. Tähän ikään mennessä on ehtinyt tulla jo monella tavalla hylätyksi, jätetyksi, petetyksi ja kaltoin kohdelluksi. Kaikki tämä on jättänyt jälkensä: itse huomaan reagoivani toisen tekemisiin joskus aivan kummallisin tavoin. Vetäydyn, pelästyn, loukkaannun - joku minussa uskoo vankasti tulleensa potkituksi päähän, vaikka toinen ei tosiaankaan tarkoita mitään pahaa.

Tämän hoitamiseen on kaksi vaihtoehtoa. Voi vaatia toiselta, ettei hän koskaan enää tee asiaa x, koska se tuottaa mulle pahaa oloa. Voi myös kertoa sille omassa päässään asuvalle tyypille, että mitään hätää ei ole, ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. (Edellyttäen tietysti, että kaikki on hyvin. Tällä mallilla on syytä ratkaista vain ne ongelmat, jotka ovat enimmäkseen itsestä ja omista aiemmista havereista lähtöisin. Viisautta onkin sitten erottaa, minkä sortin ongelmasta milloinkin on kyse.)

Ensin mainittua vaihtoehtoa olen kokeillut vuosien varrella useasti. Toimiihan se, mutta käytännössä siinä tulee siirtäneeksi vastuun omasta olostaan toisen harteille - mahdollisesti vielä jonkinlaisena epämääräisenä vaatimuksena olla niin tai olla olematta näin tai jotenkin siihen päin. Jos toinen ei ymmärrä tai onnistu, päästään kehittelemään lisää pahaa oloa.

Jälkimmäistä vaihtoehtoa olen nyt harjoitellut. Sepä vasta toimiikin. Jopa joskus aamuyön tunteina, jotka olisivat niin hyvää aikaa levottomuudessa ja peloissa vellomiseen, paniikin ja pahan olon kasvattamiseen... Mikä helpotus, kun silloin saakin heräteltyä itsestään suhteellisuudentajua, rauhallisuutta, harkintaa ja vielä kerran suhteellisuudentajua. Kaikki on ihan hyvin, koska kaikki on ihan hyvin.

Erilaista elämää

2010-08-20T22:04:00.008+03:00

Nykyään en enää tee liikaa töitä. Enimmäkseen se johtuu siitä, että alalla ei ole töitä liiemmälti tarjolla. Jotain sentään, ja säästeliäästi eläen se riittää. Onneksi downshifting kiinnostaa.

Tässä blogissa niin usein käsitellyt onnellisen elämän korvikkeet eivät enää nykyään ole vastustamaton houkutus. Ei ole pakko saada olutta, sipsejä, karkkia ja tietokonepelejä ilta toisensa jälkeen. Ei ole pakko miettiä, mistä ja miten saa seksiä seuraavan kerran. Eikä kyse ole siitä, että olisin laittanut elämäni kuriin ja järjestykseen. Ei. Olen tullut onnelliseksi.

Kävin Kiirunan kirjoissa läpi edellistä parisuhdettani, sitä vuosien takaista ja kauheaa. Meneillään olevaan en puuttunut - en pystynyt, koska elin sen keskellä: hyvässä, kaverillisessa ja koko lailla kuolleessa suhteessa. Suhteessa, jossa olin päättänyt jaksaa elämäni loppuun asti. Ystävyydestä, velvollisuudesta, tottumuksesta, velvollisuudesta.

Kunnes mieheni löysi toisen. Se oli aika paha paikka, mutta jokin pieni osa mielestäni osasi heti kertoa, että nyt olisin vihdoin vapaa elämään omaa elämääni. Tarpeellisten tuskien ja murheiden kautta niin kävikin, lopulta kaikessa ystävyydessä ja jokseenkin sivistyneesti.

Eikä tässä vielä kaikki. Juuri kun elämä näytti tasaiselta, rauhalliselta, järkevältä ja reippaalta, otin ja rakastuin. Sain vastarakkautta. Rauha ja järki säilyivät, onnellisuus syveni aivan uskomattomalla tavalla.

Tässä ollaan.

Miksi touhua arvostetaan?

2009-06-03T15:28:00.005+03:00

Työelämässä ja luottamustehtävissä tulee silloin tällöin eteen ihmisiä, joilla on päällä kova touhu ja tohina. He tekevät sitä, tätä ja tuota, ja kaiken niin, ettei se varmasti jää kenellekään epäselväksi. Heillä on usein myös hirveä kiire, ja sen takia kaikkien muiden pitää joustaa, koska heillä on niin paljon äärettömän tärkeää tekemistä. Pahimpia tapauksia on aika harvassa, mutta eipä heitä kovin monta samaan huoneeseen mahtuisikaan.

Hiljaa mielessään huomaa, että tulee usein tehneeksi saman verran hommia kuin touhukkaat, mutta paljon vähemmällä kohinalla, sensaatiolla ja muiden juoksuttamisella. Ihan hiljaa, hiljaa mielessään ajattelee useinkin, että itse saisi saman homman tehtyä jotensakin sutjakammin.

Työstä ääneen lausuttu kiitos ja arvostus tuntuvat jakautuvan lähinnä niille, jotka osaavat pitää tekemisistään suurimman metelin. Olen suorastaan ylpeä siitä, kuinka sujuvasti saan välillä hankalatkin hommat hoidettua. En aina, mutta usein. Kokemus antaa malttia, maltti avaa mahdollisuuksia ja vaikeatkin asiat hoituvat. Joidenkin ihmisten kesken voidaan sen jälkeen todeta, että hyvin meni. Firman juhlissa kunniakirjan käy pokkaamassa se, joka on suurella kohulla ja muiden hermoja venyttäen tehnyt jotain aivan sankarillista...

Ja kissa kiitoksella elää, pystyn mainiosti jatkamaan ilman ainuttakaan kunniakirjaa. Huono puoli tässä on vain se, että töiden jatkuvuus on alituisesti vaakalaudalla. Jatkoon valitaan joillain kriteereillä parhaat, ja kun valitsijat yhä vähemmän tuntevat kandidaatteja, se kunniakirjakin alkaa kummasti painaa päätöksenteossa.

Olemmekin muutaman hiljaisen puurtajan kesken miettineet, josko pitäisi palkata jonkinlainen kimppa-pr-sihteeri pitämään meistä melua...

Kaksi tulevaisuutta

2009-05-06T17:08:00.003+03:00

Numero 1

Kiirunalla on aina kiire. On töitä, vapaaehtoistöitä ja velvollisuuksia. On paljon asioita, jotka pitää tehdä. Osa on ihan välttämättömiä, osa voi odottaa, ja osa lakkaa olemasta, kunhan odottaa riittävän pitkään. Yhteistä kaikille näille on, että Kiirunalla on huono omatunto niiden tekemättömyydestä.

Kiiruna nukkuu huonosti, liikkuu liian vähän, ahmii ahdistukseen ja pakenee liikoja velvollisuuksia nettiin, mielellään olutpullo seuranaan. Kiiruna tietää, että pieleen menee, ja aikoo tehdä ison muutoksen elämäänsä heti ensi maanantaina.

Numero 2

Kiiruna herää aamulla kuudelta omia aikojaan ja keittää kupin teetä. Aamupäivä kuluu töitten parissa, mutta aikaa riittää myös ruokailuun, lehdenlukuun ja kukkienkasteluun. Muutama viikon työpäivistä on rakempi ja pitempi, ja silloin Kiiruna ei edes ajattele tiskaamista, siivoamista, pyykinpesua tai ystävien tapaamista. Näille asioille on kuitenkin aikaa vielä samalla viikolla.

Kiiruna ei tiedä, mitä työtä tekee parin kuukauden päästä, mutta ei ole siitä kovin huolissaan. Oman alan töitä on tarjolla aina välillä, eikä Kiiruna siitä pahene, vaikka joskus tekisi jotain muutakin. Tulot jäävät yleensä pieniksi, mutta Kiiruna osaa elää säästeliäästi.

Rauhallisempi tahti ja vähempi stressi parantaa unia, antaa tilaa elämäntapojen muuttamiselle, vähentää lohtusyömisen ja -juomisen tarvetta. Muutos on suuri, ja se on tavattoman hidas.

Tarinan opetus

Olen tavattoman iloinen voidessani kertoa, että Kiirunan elämä on kallistumassa tuon kakkosvaihtoehdon tielle. Ei se helppoa ole, mutta alkaa sujua. Suuri kiitos kaikille, jotka ovat rohkaisseet matkan varrella! Palaan tänne aika ajoin kertomaan kuulumisia, ja saattapa se uusikin blogi nähdä päivänvalon tässä kevään tai kesän aikana.

Kiire on nyt mielentila

2009-01-24T15:20:00.006+02:00

Mulla oli pitkään töitä niin paljon kuin ehdin tehdä, ja vielä vähän enemmänkin. Aina oli jotain sellaista, mitä en ehtinyt. Huono omatuntohan siitä tuli, mutta vuorokauden tunnit ovat rajalliset, eikä kuukauteen saa lisäpäiviä. Enemmän ja enemmän tuli tavaksi tehdä se, millä oli suurin kiire ja loppu lähimpänä.

Ja mikäs siinä. Sehän oli mukavaa. Pidän ammatistani, edelleen, ja harrastukset ovat rakkaita. Todella pitkään kaiken tarpeellisen sai mahdutettua mukaan, hauskaakin oli, ja pääsi tekemään paljon mielenkiintoisia asioita.

Alamäki alkoi kai siinä vaiheessa, kun olisin tarvinnut lepoa, mutta sille ei jäänyt riittävästi aikaa. Ei ollut viikonloppuja, ei lomia, usein yöuniakin vähemmän kuin olisin tarvinnut. Siihen soppaan sitten lisäksi koko ajan huonommaksi käyvä työilmapiiri ja epävarmuus töiden jatkumisesta.

Onneksi mukana säilyi pieni järjenhiven, joka sai luopumaan osasta tohinaa ennen jaksamisen täydellistä loppumista. Eihän se helppoa ollut, huonoksi ja laiskaksi tunsin itseni, kun en enää ollut kaikessa mukana. Jälkeenpäin en voi kuin onnitella itseäni, että sentään uskalsin irrottaa ajoissa. Osa päätöksistä toki tehtiin puolestani, eli työt vain loppuivat. Loppuminen ei kuitenkaan ole sama kuin irtipääsy, jälkimmäinen täytyy saada ihan omassa päässään aikaan...

Teen oman alani töitä edelleen, mutta rauhallisempaan tahtiin. Joudun pysähtymään noin kuusi kertaa päivässä ja muistuttamaan itseäni, että nyt ei ole kiire. Tai on, satunnaisesti, mutta se loppuu heti, kun saa käsillä olevan tehtävän tehtyä.

Aivoni ovat nähtävästi urautuneet ajattelemaan kiirekiirekiirettä. On oikein kiinnostavaa opettaa niitä uusille tavoille. Joka päivä joudun myös vakuuttamaan itselleni, että ihmisarvon mitta ei ole siinä, kuinka paljon töitä tekee. Ahkera ja tunnollinen pitää olla, kun on niiden aika. Aina ei ole. Nyt opettelen sitä, mikä on ahertamisen vastapuoli. En laiskuutta, vaan... No, se selviää.

Muihin töihin

2009-01-12T22:28:00.004+02:00

Tässä yhtenä päivänä oli sellainen mukava päivä töissä. Kiirettä ja sekasortoa kyllä, mutta jotenkin yhteistä asiaa oltiin tekemässä, eikä ilmassa ollut kitkeryyden, katkeruuden, kilpailun ja juonittelun käryä.

Tosiaan. Enpäs muistanutkaan, miten kiva on tehdä töitä, kun kaikilla on jokseenkin sama päämäärä. Ilmiselvät inhimilliset rosot mukana, tietenkin, mutta ei myrkkyä, verenmakua ja tikareita.

Pienempi palkka, vähemmän arvostusta (ulkopuolisilta varsinkin) ja luopuminen joistakin erittäin rakkaista työtehtävistä. Silti... menee paremmin. Nyt täytyy muistaa pitää kiinni siitä, mitä on jo oppinut: ei ole pakko tehdä kaikkia maailman töitä, voi levätä ja rauhallisesti saa ottaa. Saa pitää kiirettäkin, mutta hoppu ei saa jäädä nuppiin asumaan.

Pitkästä aikaa...

2009-01-04T15:42:00.002+02:00

Tosiaan. Pari kuukautta on mennyt aika omituisella tavalla. Työasioista kehittyi niin mutkikas kuvio, ettei mihinkään muuhun jäänyt aikaa, halua eikä etenkään jaksamista. Lisäksi ongelmat alkoivat olla niin yksityiskohtaisia ja tiettyihin ihmisiin ja organisaatioihin liittyviä, että ei niistä oikein anonyymisti ole pystynyt kirjoittamaan.

Kiitän kuitenkin onneani, että aikanaan aloitin tämän blogin. Jos en olisi tämän avulla selvitellyt ajatuksiani, olisin varmasti aika paljon huonommassa jamassa nyt.

Työkuvio on vieläkin kesken, mutta se ei ahdista mua enää samalla tavoin kuin ennen. Olen tainnut päästä yli... Ainakin toistaiseksi.

Palaan vielä.

Ja juuri kun kuvittelet....

2008-10-05T15:16:00.002+03:00

... että tästähän tämä lähtee virkistymään, tuleekin jotain ihan muuta. Ikäviä uutisia ja hankalia tilanteita. Asioita, joita ei voi oikein kirjoittaa mihinkään blogiin, ei nimellä eikä ilman nimeä...

Mukava yllätys on se, että en ole entiseen tapaan kokenut olevani ansassa ja umpikujassa. Mulla on nyt jossain tuolla syvällä sisälläni pieni pisara optimismia, muutama uusi selviytymiskeino ja, kas kummaa, kaikkein synkimmälläkin hetkellä on säilynyt tietoisuus siitä, että kyllä tämä tästä vielä kirkastuu. Jollain tavalla.

Mutta helppoa ei kyllä ole vieläkään. Syvä, musta rotko on edelleen tuossa ihan vieressä, enkä ole oppinut lentämään.

Kirjoittamisen rajat

2008-09-15T12:57:00.002+03:00

Omalla nimellä olisi helpompi kirjoittaa myös niistä elämän mukavista asioista. Voisi kertoa, mikä oli se harrastus, joka sen elämyksen tarjosi, missä ja kenen kanssa. Nimettömänä ei oikein voi, sillä mitä enemmän kertoo yksityiskohtia, sitä tarkemman kuvan kirjoittajasta voi rakentaa. Salaisuuden pitämisessä on yksi sääntö ylitse muiden: älä kerro kenellekään, koskaan.

En ole vainoharhainen. En pelkää, että joku erityisesti etsisi minua täältä. Uskon sattumaan. Joku osuu kohdalle kuitenkin, ja mitä todennäköisimmin juuri se joku, joka hermostuu jostain kirjoittamastani. En halua, että kukaan voi tunnistaa itsensä blogistani, kun kerran itsekin kirjoitan nimettömänä.

Asioista haluan kirjoittaa tunnistettavasti. Otetaan esimerkiksi vaikka työpaikoilla käytävä vääntö pätkätyöläisten ja vakituisten välillä. Minulle se on asia, josta haluan kirjoittaa - paitsi säilyttääkseni oman järkeni tässä älyttömässä pyörityksessä, myös siksi, että sillä on yleisempää merkitystä. Nimetön pikku blogi on aika mitätön vaikutuskanava, mutta mitä muutakaan mulla on? Kun aikani käsittelen asiaa täällä, ehkä siitä jalostuu jotain, jolla on vaikutusta.

Tässä blogissa voin kertoa, miten eräällä työpaikalla oli kahvitunnilla poikkeuksellisen iloinen keskustelu käynnissä, väki tohkeissaan ja innostunutta. No, tulipa pätkätyöläinen hakemaan kahvikuppostaan ja kysyi, mikä muita noin riemastutti. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, nolo, vaikea ja ikävä hiljaisuus... Jälkeenpäin pätkis kuuli, että suunniteltiin tapahtumaa, johon vain vakituiset olisivat tervetulleita, ja kaikkia hieman nolotti, kun kukaan ei halunnut sanoa talossa useita vuosia pyörineelle pätkäläiselle, että uusien sääntöjen mukaan tää ei kuulu sulle lainkaan.

Tutun porukan kanssa olisi tietysti mukava lähteä virkistymään, mutta jos ei, niin ei. Enemmän harmittaa tuo tapa hoitaa asiat. Vedetään rajat, luokitellaan väki kahteen kastiin, mutta se joka rajat veti, jätti niistä kertomisen jollekin muulle. Joka ei tohtinut tehdä sitä, mutta arveli, että tuleehan se jotenkin tietoon joskus.

Jos tuon kertoisi nimellään, kyseisestä työpaikasta jäisi ryppy ansioluetteloon. Likapyykki kuuluu pestä firman seinien sisällä. Ainoa vaan, että ei se pyykki sielläkään puhtaaksi tule, koska sitä ei todellakaan pestä, se varastoidaan kaappeihin homehtumaan, pois silmistä.

Kuka on Kiiruna?

2008-09-08T13:46:00.003+03:00

Sillä kysyn, kun olen pohtinut omalla, oikealla nimellä bloggaamista. Ajatus pompsahti päähäni tuossa joitakin aikoja sitten eikä suostu lähtemään pois.

Minä en ole Kiiruna, se on ihan selvää. Kiiruna on osa minua. Se osa, joka pelkää romahdusta ja uskoo, että se on järjellä voitettavissa. Kiirunalla on aika vähän ilonaiheita, eikä se oikein jaksa pohdiskella yhteiskunnan ja elämän suuria asioita, kun pienissäkin on niin paljon vääntämistä. Kiiruna on mun pimeä puoleni, jota en kiellä. Jonka kanssa painin.

Kiiruna on sanonut paljon asioita, joita nimellä kirjoittaessa jättäisin omaksi tiedokseni. En voisi moittia työelämän mahdottomuuksia, koska siitä tulisi varmasti sanomista joka tasolla. Jotain voisin niistä kirjoittaa, mutta sanottava pitäisi miettiä paljon tarkemmin, useammalta kantilta, perustellummin.

Uupumisesta kirjoittaminen olisi hankalaa sekin, sillä nykyisten ja tulevien työnantajien googlattavaksi en todellakaan haluaisi jättää nimen kera tietoja siitä, miten joinain päivinä ei tahdo päästä edes sängystä ylös. Työnhaun rasitteita on jo riittävästi ilmankin. Mutta jotain tästäkin aiheesta voisi sanoa, ja sanoa painavasti.

Ehkä kyse onkin ennen kaikkea siitä, että jos haluan kehittyä ajattelemisessa ja kirjoittamisessa, on pian pakko siirtyä käyttämään omaa nimeään. Ei silti, se omalla nimellään kirjoittava ihminen en tietysti sekään olisi minä, ainoastaan toisenlainen lähestymistapa kuin Kiiruna.

Toinen syy omalla nimellä kirjoittamiseen on se, että en halua myöskään jäädä Kiirunan vangiksi. Kiiruna on tiettyyn hetkeen, tiettyyn tehtävään kirjoitettu osa minua. Kiirunan ydin on halu muutokseen, ja nyt kun se muutos vihdoin tapahtuu, se onkin aivan erilainen kuin Kiiruna olisi osannut odottaa. Ilman Kiirunaa se ei olisi lähtenyt alkuun, mutta toisaalta Kiiruna ei ehkä pysy muutoksessa mukana. (Nurinkurista muuten: nyt kun elämäntaparemonttini on ulkoisesti mitattuna enemmän retuperällä kuin koskaan tämän blogin aikana, jossain mun päässäni osat tuntuvat loksahtaneen kohdalleen.)

En mä Kiirunaa ole lopettamassa, mutta jossain muualla saattaa joku minunnimiseni aloittaa uuden blogin lähiaikoina...

Pahalla päällä

2008-09-03T13:19:00.002+03:00

En nyt jaksa vaahdota tästä sen kummemmin, mutta hiukan täytyy sentään sitäkin lajia. Puhpuh. No, nythän näyttää siis siltä, että tarjolla olisi pillereitä verenpaineeseen, kolesteroliin, unensaantiin ja vanhenemiseen noin ylipäätään. Numerot niiltä osin ovat pielessä. Eivät pahasti, mutta onhan se hyvä aloittaa ajoissa, hehheh.

Jostain syystä kuitenkaan kellään ei ole juuri mitään sanottavaa siihen, kun väsyttää ja mikään ei tunnu miltään (ellei tympeältä). Lukeeko mun otsassani, että tällä ihmisellä menee ihan hyvin, vaikka se nyt jotain tuossa naukuukin? "Kyllä elämään kuuluu se, että joskus tulee huonompia hetkiä. Ei aina voi olla aallonharjalla."

Tuon mä olisin voinut kertoa ihan itse itselleni. Sitä varten ei olisi tarvinnut antaa yhden terveyshenkilön lähettää itseäni toiselle terveyshenkilölle, joka sanoi, ettei muutenkaan voisi auttaa, vaan se olisi sen ensimmäisen terveyshenkilön asia kuitenkin.

Pitäkää tunkkinne sitten.

Syksy on parasta aikaa

2008-08-30T01:00:00.003+03:00

Juuri nyt tuntuu hyvältä. Syksyn taikaa, ja tieto siitä, että muutamaan juttuun olen lähitulevaisuudessa pätevä ja kelvollinen. Paha on rajan toisella puolen, äly on käynyt kylässä.

Sit on se toinen sellainen, joka sanoo, että marraskuu tulee ihan kohta. Sitten ei taas oo mikään mitään. Tai ehkä kaikki tänä vuonna on marraskuussa toisin, kun suvikin meni niin poikkeavasti.

Yleensä tässä vaiheessa on takana toimelias kesä ja sillä tavalla ansaittu tauko syksyllä sitten, kun kaikki ajautuu karille. Tällä kertaa kesä-heinä-elo meni takuten. Ei ollut kunnollista lomaa tai lepoa, mut ei sellaista tekemistäkään, jolla eläisi loman yli, jos nyt sellaisen pitäisi. Oli jonkin verran porua, mutta jokseenkin vähän villoja.

Tiedä häntä. Muutosta tuntuu olevan ilmassa. Kun tietäisi, mihin. Sen verran henki pihisee, että tähän aikaan vuodesta jaksan innostua. Jos en jaksaisi, pitäisi todella, todella, vakavasti huolestua. (Syksy tuntuu silti erilaiselta kuin ennen. En osaa määritellä, mutta yritän. Tämä on tärkeää.)

Taas viedään

2008-08-25T21:30:00.004+03:00

Aina tulee jotain, kun haluaisi rauhassa istua ja kirjoittaa. Ei se mitään. Milloin on kyseessä työ, tykkään kyllä, että sitä on - ja tarviin ne rahatkin. Kun kyseessä on jokin muu, sekin on monesti jotain mukavaa. Ja sitten on vielä se aika, joka tulee vietettyä turhanpäiväisen puuhastelun parissa. Mutta kyllä sitäkin tarvitaan.

Kirjoitettavaa olisi taas. Täytyy kirjoittaa, ettei pääse hyvä tapa unohtumaan. Ihan pian.

Ravia, Kiiruna, ravia!

2008-08-14T11:49:00.004+03:00

Tästä piti tulla oikein sellainen mukava päivä, lueskelua ja yrttien kasvun tarkkailua parvekkeella. Kiireetöntä kirjoittelua pitkin poikin blogimaailmaa. Rauhallista junamatkailua kohti synnyinseutua sitten joskus illalla.

Ja sit soi puhelin, ja nyt mua viedään. Mun piti kirjoittaa Celian innoittamana elämänhallinnasta, mutta en mä ehdikään. Ehkä ensi viikolla. How nice.

Niin, ja miten voi olla, että jos ihmiseltä lohkeaa paikka hampaasta, niin se tapahtuu just täsmälleen tämmöisenä päivänä ja juuri ennen kuin se puhelin soi? Siitä olen ylpeä, että en jäänyt tuskailemaan hampaan kohtaloa, vaan varasin heti ajan hammaslääkärille. Erittäin iso juttu ihmiselle, joka on koko ikänsä pelännyt hammashoitoa ihan älyttömästi.

Pakosuunnitelmia

2008-08-10T17:25:00.005+03:00

Kun omaa todellisuutta ei oikein tahdo kestää ja elämä tuntuu menevän koko ajan hullumpaan suuntaan, on lohdullista tehdä pakosuunnitelmia. Lopetan tämän ja aloitan alusta uudelleen. Kieltäydyn jatkamasta! Muutan elämääni, ja jos en suuriin kuvioihin pysty vaikuttamaan, askartelen sitten pienten parissa.

Mutta en mä nyt sitten kuitenkaan mene huomenna uuteen kouluun. En siis edes hakenut sinne. Syykin on selvä. Väsyttää niin paljon, että uuden aloittaminen ei ole mahdollista. Piristyisin hetkeksi, mutta marraskuuhun mennessä olisin täysin piipussa. Rutiineilla on helpompi mennä juuri nyt.

Ei se pakosuunnitelmien laadintaan käytetty aika silti hukkaan mennyt. Pitkään hyvin abstraktilla tasolla elättelemäni ajatus sai mukavasti konkretiaa, ja mielialalle teki hyvää kasvava varmuus siitä, etten ole sittenkään umpikujassa. Suunnitelmani on oikeasti toteutettavissa.

Syksy piristää mua aina. Huomaan sen nytkin, vaikka tavattoman vaimeasti. Olen havainnut pieniä innostuksen puuskia ja nauttinut niistä kovasti. Jopa töissä on sattunut pari myönteistä asiaa. Ehkä ne auttavat kestämään sitä, että ihan pian alkaa taas raskaampi, ristiriitaisempi ja epämääräisempi jakso.

Nyt mun kai pitäisi tehdä tälle mielialalle jotain. Ei siis tuudittautua siihen, että tässähän on mennyt toista viikkoa jo ihan kivasti. Pimeä vuodenaika lähestyy, ja jos mikään ei muutu, vajoan taas johonkin käsittämättömiin syvyyksiin.

Mulle tuli kutsu ikäkausitarkastukseen. Tossa lapussa kysytään, onko vaivoja, jotka häiritsevät elämää. Jos mä laitan siihen, että väsyttää?

Naimisissa narsistin kanssa, joskus ennen

2008-08-02T22:47:00.006+03:00

Mun blogiini tulee hakukoneiden kautta ylivoimaisesti eniten kävijöitä hakusanoilla "naimisissa narsistin kanssa". Ihmekö tuo, koska kerran kirjoittelin aiheesta joskus taannoin.

Näitä kävijoitä varten laitoin tuohon sivupalkkiin ainakin joksikin aikaa pari linkkiä, yhden omiin kirjoituksiini ja yhden ulos. Epäröin aikanaan pitkään omista kokemuksistani kirjoittamista, kahdesta syystä. Ensinnäkin, vuosien jälkeenkin ajatus siitä, että ex-mies lukisi ja tunnistaisi, oli tavattoman huolestuttava. Toiseksi, jollain tavalla hiukan nolotti kirjoittaa noista pahimmista kokemuksista. Siinä on hiukan sosiaalipornon ja tirkistelyn (tai kun omistaan kirjoittaa, itsensäpaljastelun?) makua.

Mutta sitten ajattelin, että jos itse olisin joissain elämäni kriittisissä vaiheissa voinut lukea toisen ihmisen kokemuksia, siitä olisi ehkä ollut mulle apua. Ehkä en olisi ollut niin pitkään epävarma ratkaisujeni oikeellisuudesta. Ehkä olisin aiemmin ymmärtänyt luottaa omiin tuntemuksiini ja olisin myöntänyt jo aikaisemmin itselleni, että kaikki ei ollut todellakaan kunnossa. Ehkä en olisi kuvitellut, että olen yksin tilanteessani, ja vika on varmaankin minussa.

Ja vielä tämä: kyllä siitä kaikesta voi selvitä. Se ei ole helppoa, yksinkertaista tai nopeaa, mutta vaihtoehtona on mennä narsistin kanssa hautaan. Ei elämäni nytkään ole lainkaan ongelmatonta, mutta hädin tuskin uskallan edes kuvitella, mitä se olisi, jos olisin jäänyt vanhaan elämääni. Kun lähdin, tilanne oli jo niin absurdin kipeä, että sitä on jopa itse vaikea jälkeenpäin uskoa todeksi.

Tauno ja Kaaleppi liikenteessä

2008-07-31T20:38:00.008+03:00

Ajelipa Tauno (nimi muutettu) kerran autollaan pitkin kaupunkia ja tuli risteykseen. Valot olivat juuri vaihtuneet punaisiksi, joten Tauno pysähtyi suojatien eteen odottamaan omaa vuoroaan.

Sattuipa sitten niin, että Taunon kaveri Kaaleppi (nimi muutettu) ajeli risteävää katua pitkin kohti samoja valoja. Kaalepin tarkoituksena oli ylittää risteys vielä näillä vihreillä, joten hänen huomionsa oli kiinnittynyt liikenteen seuraamiseen. Voi! Näytti siltä, että Kaaleppi ei lainkaan huomaisi ystäväänsä Taunoa.

Ajatus teki Taunon hyvin surulliseksi. Nyt Kaaleppi ei koskaan saisi tietää, että oli ollut Taunon kanssa samaan aikaan samassa risteyksessä.

Sitten Taunolla välähti. Onhan autossa äänimerkinantolaite! "Trrröyyyyiiiith! Tryyt-tyyt! Tryytty-tyyt!" Nyt Kaaleppi huomasi Taunon ja vilkutti tälle autostaan. Sitten molemmat jatkoivat matkaa iloisina.

(Tauno tosin vasta sitten, kun valot olivat vaihtuneet ja suojatiellä sattumoisin kävellyt Kiiruna oli saanut kerättyä tieltä kaiken, minkä oli säikähdyksissään pudottanut.)

Lisääntykää ja pelastakaa huoltosuhde

2008-07-27T12:25:00.007+03:00

Opiskele. Tee töitä opintojen ohessa, jotta saat vuokran maksettua, ruokaa jääkaappiin ja jotain jäämään välttämättömyyksien ylikin. Muista valmistua tavoiteajassa, elinkeinoelämä odottaa! Harrasta ja ole aktiivinen, siitä saa pisteitä (paitsi jos ne on jotain hippitouhuja, sitten ei).

Mutta ei tässä vielä kaikki. Synnytä! Lasten tekeminen opiskeluaikana on yhteiskunnalle paljon parempi juttu, koska siten työnantajat välttyvät pitkiltä äitiyslomilta. Kyllä se hyvin menee, jos kaikki palaset loksahtavat hyvin kohdalle, viitoittaa ministeri, ja lupaa omasta puolestaan olla valmis korottamaan opintososiaalisia etuja.

Entäs jos palaset eivät loksahda? Kuka ottaa kopin, jos opinnot eivät etene, terveys ei kestä, perheonni rakoilee, työpaikka ja oppilaitos eivät joustakaan perhetilanteen mukaan, vaan venymistä tapahtuu pelkästään suorittavassa portaassa?

Ja että nuorena jaksaa. No totta ihmeessä nuorena jaksaa! Mutta mikä ihmeen vimma tässä maassa on ajaa nuorena jaksamista aina vain pitemmälle? Tätä menoa ihmiset poltetaan loppuun entistä nuorempina - ennen kaikkea ne ahkerat, tunnolliset ja työhaluiset, joilta puuttuu riittävä itsesuojeluvaisto, kyky olla ponnistelematta yli jaksamisensa rajojen.

Ymmärtäisin, jos Suomi olisi sodassa tai jonkin muun akuutin kriisin kourissa. Mutta ei. Rauhassa ollaan, ja rahaa on enemmän kuin ehkä koskaan. Huoltosuhde tuottaa ongelmia, se on se totta. Korjaantuuko se kehottamalla opiskelijoita pinnistämään vielä vähän lisää eli jälkikasvua maailmaan siinä missä opintopisteitäkin? Jos systeemi on sellainen, että perheen perustaminen ei tunnu mahdolliselta ja riittävän turvatulta opintojen aikana, auttaako, jos sanotaan, että kyllä nuorena jaksaa?

Ihan eri asia, jos todettaisiin, että opiskelijavanhemmille maksetaan tästä lähtien X euroa kuukaudessa, ei vaikuta muihin tukiin. Siitä voisi jokainen jo ihan faktapohjalta miettiä, onko taloudellisesti rahkeita perheen perustamiseen.

- Tai vaihtoehtoisesti valtio voisi jaella opiskelijoille ilmaiset ehkäisyvälineet, joihin olisi ujutettu tietty prosentti maanantaikappaleita sekaan. Sillähän siitä päästäisiin...

Prenikoita!

2008-07-23T18:05:00.015+03:00

Säännöt:
1. Voittaja saa laittaa logon blogiinsa
2. Linkitä siihen blogiin, josta sen sait
3. Nimeä vähintään 7 muuta blogia sen saajiksi
4. Laita noiden blogien linkit sivuillesi
5. Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit voittajiksi

Timangista kiitän Hennaa.

Ja tässä taas säännöt:
1. The winner can put the logo on his/her blog./ Voittaja voi laittaa logon blogiinsa.
2. Link the person you received your award from./ Linkitä siihen blogiin, josta palkinnon sait.
3. Nominate at least 5 other blogs./ Nimeä vähintään 5 muuta blogia palkinnon saajiksi.
4. Put links of those blogs on yours./ Laita noiden blogien linkit sivullesi.
5. Leave a message on the blogs of the boys/girls you've nominated./ Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit voittajiksi.

Kesäplakaatin kiitokset Helvihannalle.

Jakelen näitä nyt hiukan vapaamuotoisesti eteenpäin, saanpahan hyvän syyn käydä läpi blogimieltymyksiäni ja linkata kiinnostaville sivuille. Määrä olkoon briljanttinapin seitsemän, koska muutenhan voisin suoraan laittaa tähän Blogilistan suosikkini (linkki sivupalkissa). Säännöissä ei sanota, että valinnat pitää perustella, mutta tunnen kutsumusta juuri siihen.

Nimetyt voivat itse päättää, kumman prenikan haluavat. Molemmatkin voi ottaa, ja pakko ei ole kumpaakaan!

Aloitetaan A:sta, Antitäti. Ei ole toista samanlaista! Kiinnostava, humoristinen, liittyy vankasti kirjastoihin ;) Lisäksi yksi oman blogini ensimmäisistä kommentoijista, mistä rohkaisusta erityinen kiitos.

Lisää aakkosten alkupäätä, Celia. Joistain blogeista tietää heti paikalle törmätessään, että tätä haluaa lukea. Tämä on yksi niistä. "Pidätetään oikeus oman elämän hallintaan."

Viis aakkosista, matka jatkuu Sivukujalle. Olen käynyt siellä pitkään, ja löytänyt aina jotain viisasta, vinkeää, kaunista. Monesti lastut ovat jotenkin niin itsessään täydellisiä, ettei niitä tule kommentoiduksi, mutta niitä on ilo lukea!

Melkein yhtä pitkään olen seuraillut Aroketun kirjoituksia, olisinko jopa löytänyt blogin Sivukujan kommenttilaatikon kautta? Ei voi muistaa... Lyhyttä, ytimekästä tarinaa, mutta paljon ymmärrettävää rivien välissäkin. Jännä ote omasta elämästä kirjoittamiseen.

Tero on myös tuttu sieltä alkuajoilta asti. Koskaan ei blogiin mennessään tiedä, mitä on luvassa, sen verran monipuolinen on aihe- ja tyylivalikoima. Tänäänkin yllätyin :)

Ihkaensimmäinen syy tilata Kirsi-Marian blogi oli aikanaan se, että huomasin hänen opiskelevan tuttua alaa. Ei siis itselleni tuttua, mutta eräälle läheiselleni. Ajattelin jäädä seurailemaan, ja tässähän sitä ollaan edelleen.

Oharin mä hoksasin vasta vähän myöhemmässä vaiheessa, mutta heti jotenkin asetuin taloksi hänen tapaansa kirjoittaa. Sana hallussa, kielioppi kunnossa - ja mikä asenne!

Maaretta on kirjoittanut suurista muutoksista rauhallisesti, ajattelevasti, rohkeasti ja epävarmuuttakaan kaihtamatta. Kullanarvoista :)

No nyt näitä on jo kahdeksan. Laskento ei ole mun vahvin alani. Voisi olla enemmänkin, ja olisin voinut valita toisinkin, mutta ei auta. Täsä nää ny o.

Yksinkertaisia iloja

2008-07-22T21:00:00.008+03:00

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta toistetaan. Metsässä kaikki on yksinkertaista. Matka taittuu, kun laittaa jalkaa toisen eteen. Ylämäet pusketaan, alamäet jarrutellaan ja kivikoissa asetellaan jokainen askel paikalleen. Vanha harjupolku vie kulkijaa ihan itsekseen.

Kävellessä tulee nälkä, joten evästä pitää olla ja sitä pitää nauttia säännöllisesti. Jano tulee jo ennen nälkää. Vesi on raskasta kantaa, mutta vielä raskaampi on mieli, jos vesi alkaa loppua eikä uutta ole näkyvissä. Viileä ja kirkas lähde tai kaivo saa mielen äärettömän hyväksi. Järvien juotavuus vaihtelee, mutta vähintään kasvonsa ja kätensä saa siellä raikkaiksi - ellei suorastaan ylly uimaan. Kun on kantanut rinkkaa koko päivän, vedessä kelluminen lähenee lentämistä.

Tuli on yksi parhaista asioista. Lämpöä, valoa, kuumaa juomaa ja ruokaa. Elämä on kutakuinkin täydellistä silloin, kun on kävellyt koko päivän, pistäytynyt järvessä ja asettuu sitten nuotion ääreen kokkaamaan. Yö tulee liekkejä tuijotellessa, ja lämmin makuupussi odottaa. Aamulla voi herätä nenä huurteessa, ryhtyä sytyttämään uusia tulia ja laittamaan sudennälkään aamiaista.

Ja sittenhän siinä on se luonto. Maisema, maiseman vaihtelut, ihmisen ja luonnon työt näkyvissä, kerroksittain. Jääkauden jäljet, tunne siitä, että on osa jotain suurta ja vanhaa. Lintuja en osaa niin katsella, jos eivät ihan silmille tule, mutta kasvikirja on kovassa käytössä retken jälkeen. Jotenkin ilahduttaa nähdä lajeja, joita ei ole ennen tavannut - tai ainakaan huomannut tavanneensa.

No hyvä on. Tietysti makuualusta on kova ja siinä saa kieppua, etteivät paikat puudu. Hyttyset ja muut ötökät käyvät kimppuun pitkin matkaa, teki mitä tahansa. Iltanuotion ääreen mallattu järvi voi olla mutapohjainen lätäkkö, johon ei mitenkään päin pääse kiipeämään ilman, että on vyötäröä myöten liejussa. Laavulla majailee äänekästä väkeä, lähteet ovat hävinneet ja kaivot kuivina. Kartanlukutaito katoaa juuri hetkeä ennen suunniteltuun yöpymispaikkaan saapumista, ja viimeinen puoli kilometriä vähintäänkin kolminkertaistuu. On liian kuuma tai sataa liikaa vettä. Ja niin, jalka prkle uhkaa sanoa sopimuksensa irti kesken matkan.

Mutta eihän se iltanuotion äärelle asettuminen olisi lainkaan niin hieno tunne, jos ei olisi mitään vastoinkäymisiä. Ehkä fyysinen rasitus, paleleminen, kastuminen, oikean reitin löytäminen ja vedenhaku ovat niitä stressitekijöitä, joita ihminen on suunniteltu kestämään. Minut ainakin.

Tästä piti tulla ihan pikkunen raportti, mutta taisin innostua. Hyvä niin, sitä lajia saisi olla useamminkin.

Hyvää ja kaunista

2008-07-14T23:20:00.006+03:00

Lyyti kirjoitti ja haastoi meemiin, joka kohentaa egoa ja mieltä:

Mitä henkistä ominaisuuttasi arvostat eniten? Mielikuvitusta, jonka avulla voi ymmärtää tätä maailmaa muistakin kuin omasta näkökulmasta ja keksiä asioita, joita ei edes ole.

Mitä henkistä ominaisuuttasi uskot työkavereittesi arvostavan sinussa eniten? Joustavuutta.

Entä perheesi/läheisesi? Luotettavuutta.

Mistä pidät eniten ulkonäössäsi? Tavasta jolla ilo, innostus yms. näkyvät minusta.

Mistä muut pitävät ulkonäössäsi? Ruskeat silmät ovat saaneet pääosan maininnoista.

Milloin nauroit viimeksi? Reilu viikko sitten.

Mille? Siskontytön kanssa keksittiin uusi kiva leikki, ja molempia nauratti ihan vilpittömästi.

Mistä saavutuksestasi olet ylpeä? Olin nuorena ihan tolkuttoman ujo, mutta halusin harrastaa teatteria. Toteutin unelmani, vaikka kaverit ja perhe varoittelivat, ettei minusta varmaankaan olisi siihen.

Lempipaikkasi: Siellä on hiljaista ja luonto on lähellä.

Hyvän mielen väri: Sen on pakko olla vihreä.

Ilon väri: Äskeistä heleämpi vihreä.

Rakkauden väri: Rakkaus voisi olla metsänvihreää ja viininpunaista.

Kappale, joka saa sinut hyvälle tuulelle: Vaihtelee laajasti sen mukaan, millä tuulella olen.

Paras vuodenaika? Syksy.

Kerro vielä kaksi hyvää ominaisuutta itsestäsi. Olen rauhallinen ja sitkeä.

Mikä on parasta juuri nyt? Pääsen kohta metsään :)

Saa jatkaa, jos haluaa mietiskellä tällaisia asioita. Itse huomasin heti, että on todella vaikeaa keksiä itsestään hyvä ominaisuus selittämättä heti, että onhan siitä ominaisuudesta toki haittaakin. Vaan antaapa nyt olla tämän kerran.

Tulen viikon päästä kertomaan, paljonko on hyttysenpuremia, paarmanpuremia, muurahaisenpuremia ja jonkin tunnistamatta jääneen ötökän puremia. Jos tulee karhu vastaan, laulan sille. En usko, että jää puremaan...

Aivoparka löysin armon kirjastossa

2008-07-10T23:19:00.005+03:00

Olisko musta siihen vai eikö olis. Jaksaisko sitä sitten vai eikö jaksais. Tiedänkö mä nyt oikeasti, mihin olisin ehkä menossa? Mites toi identiteetti, joka on jo yhdelle alustalle aika pitkästi laskettu?

Pohdintoja riittää, mutta sehän kuuluu asiaan. On se nyt kuitenkin aika iso juttu, jos tässä vaiheessa myöntää, ettei se nuorena tehty ja sittemmin joskus pelkällä sisullakin seurattu elämänura ole se oikea... Välillä se tuntuu oikealta - vai onko kyse enemmänkin siitä, että muillakin asioilla rasitettu järkikulta vain mieluiten asettuu vanhaan uraansa ja viestittelee, että tässä on oikein hyvä olla, mennään näillä, ei aatella liikoja.

Ja toisaalta tulee se tunne, että olen ihan mahdottoman kyllästynyt kaikkeen: varsinaiseen työhön, suuntaan johon ala on näköjään menossa, säätöön ja kohinaan varsinaisen työn ympärillä... Kyllästymisen tunne on niin vahva, että epäilen sen todenperäisyyttä. Ehkä mä katselen koko asiaa liian tummien lasien läpi, olkoon se nyt sitten vaikka masennusta tai uupumusta. Pystyisinkö paremmin asettamaan työn huonot puolet omaan arvoonsa, jos olisin oma itseni, voimissani?

Onneksi on kirjasto. Kun erinäiset ristiriitaiset ajatukset alkoivat hämmentää aivoparkaa liikaa, menin sinne piiloon. Selailin hyvän tovin tuon tulevan mahdollisen alani perusoppikirjaa, ehkä samaa, jota itsekin sitten lukisin. Ei siinä ollut mitään, mitä en kykenisi oppimaan. Joitain asioita tosin, joihin joutuisin käyttämään melko lailla kesannolla olevia taitoja - mutta sitähän mä tässä just haen. Vai haenko? Ilmeisesti... kai...

Puhelinsoiton päässä

2008-07-08T15:44:00.002+03:00

Mulla on jo muutaman vuoden ajan suunnitelma, mitä teen, jos nykyisiin hommiin palaa pinna lopullisesti. Aika ylimalkainen, vähän leikilläänkin kehitelty, mutta yhtä kaikki, suunnitelma.

Nyt otin selvää ihan tosimielessä. Lueskelin tilastot, tutkimukset ja ennusteet sekä opintovaihtoehdot. Kyllä vaan, se olisi mahdollista. Seuraavaksi pitäisi soittaa kouluun ja kysyä, että noinko ihan todella ottaisitte tämmöisen, ja arvelisitte, että töitäkin todella löytyy.

Suunnitelmani veisi mut todella kauas siitä, missä nykyään olen. Parin vuoden koulutukseen ja ns. miesten töihin. Vieläpä tosimiesten. Se kohta mua tässä hiukan huolestuttaa: kuinka paha pitää työvoimapulan olla, että yli nelikymppinen nainen oikeasti saa sen työpaikan? Naisissahan on kaikenlaisia riskejä. Juoksevat oitis vakipaikan saatuaan synnyttämään 2,4 lasta. Jos ovat liian vanhoja lapsen saantiin, potevat kaikenlaisia mystisiä naistenvaivoja... Niin, ja sotkevat juonittelullaan työpaikan ilmapiirin.

Täysin uuden alan opiskeleminen voisi ravistella aivot horroksesta. Olisi hyödyllistä hallita jokin käytännön ammatti. Nykyisiä hommia ei tarvitsisi kokonaan hylätä, ehkä uutta ja vanhaa voisi peräti yhdistellä jossain vaiheessa. Ja kyllä, jos opiskelemaan ryhtyisi, ehkä voisi ajatella myös maisteristutkinnon viimeistelemistä - siitä kun ei paljon puutu.

Yksi puhelinsoitto. Huh huh.

"Uusi elämä"

2008-07-06T18:25:00.003+03:00

Siinä vanhassa on paljon käyttökelpoisia osia, joita ei kannata heittää menemään. On niitäkin, joista ei, syystä tai toisesta, pääse eroon. Ja jopa siellä vuosien takana on jotain, jonka voisi haalia takaisin. On uusia mahdollisuuksia.

On ollut aikaa miettiä, kun olen ollut nykyisestä elämästäni erossa (ja netistä myös). Valmista ei ole tullut, mutta puolivalmista kyllä. Pitkästä aikaa on se tunne, että tästä voisi päästä johonkin.

Teoria on siis hallussa. Käytäntö vielä puuttuu.

Sinne ja takaisin, tuonne ja tänne, välillä

2008-06-26T17:46:00.005+03:00

Celian viimeinen kommentti edelliseen kirjoitukseeni osuu tämänhetkisten ajatusteni napakymppiin. "On myös hyvä, että et ole suin päin tekemässä muutoksia elämääsi. Olen lukenut jostain, että masentuneena ei ole hyvä tehdä kovin radikaaleja elämänmuutoksia, vaan sitten toivuttua."

Niinpä. Ehkä elämäni ei sittenkään ole ihan totaalisesti pielessä. Ehkä se vain tuntuu siltä, koska juuri nyt en pysty näkemään mitään myönteistä. Ehkä kannattaa ryhtyä muutoksiin vasta sitten, kun kykenee erottamaan jyvät akanoista - ei sitten mene lapsi pesuveden mukana. (Kyllä, taipumus turvautua sananparsiin on varma merkki siitä, että ei mene täysillä...)

Elo on juuri nyt melko lailla rajalla keikkumista. Enimmäkseen kuin betonissa uimista, tasaista ja tahmeaa. Pienistäkin vastoinkäymisistä tulee sellainen tunne, että voisi helposti lähteä kotiin ja mennä peiton alle synkistelemään pitkäksi ajaksi. Toisinaan tulee valonpilkahdus, helpot asiat sujuvat helposti, vaikka muuta odotin. Joku asia voi äkkiä näyttää jopa mahdollisuudelta, vaikka olisi siihen asti ollut umpikuja.

Yksi on ylitse muiden. Pystyn taas varovaisesti juoksemaan. Siitä saa lyhytkestoisen, mutta tehokkaan ja erittäin tarpeellisen hyvän olon tunteen. Ei pääse ihan unohtumaan, miltä tuntuu, kun tuntuu hyvältä ja mieli hetken on levollinen.

Väsyttää ja niin edelleen

2008-06-15T21:59:00.006+03:00

Edellinen ajatus oli sen verran jyrkkä, että siitä on vaikea jatkaa. Mä tiedän kyllä, millaista laatua elämältäni haluaisin, mutta en tiedä, miten sen käytännössä saisin. Mä en tiedä, mikä on se tärkein kohta, joka ainakin pitäisi muuttaa. Kun paha olo on tätä luokkaa, ei pysty enää erottamaan, mistä kiikastaa. Kaikki tuntuu tylsältä, ikävältä, tyhjältä ja toivottomalta. Näkyy vain umpikujia, ei mahdollisuuksia.

Mä olen nyt oikeasti aika hämilläni. Näyttää selvältä, että en pysty ottamaan itseäni niskasta kiinni, reipastumaan, laittamaan asioita uusille raiteille. Väsyttää. Monta kertaa olen pystynyt tuon tekemään, mutta nyt en. En millään. Olen vain, harmaassa välitilassa. Teen mukaviakin asioita, ja ne tuntuvat mukavilta vain sen hetken, jos sitäkään. Ikävät asiat uppoavat nekin samaan harmaaseen massaan.

Lisäksi minusta on tullut lyhyessä ajassa kömpelö, pudottelen tavaroita, kolhin itseäni huonekalujen kulmiin ja ovenkarmeihin. Tuntuu että olen tyhmistynyt ja järkeni on hidastunut. En pysty keskittymään lukemiseen, ja ajatteleminen on tahmeaa. Makeanhimoni on ihan käsittämätön.

Tähän saakka olen voinut aina luottaa siihen, että laskua seuraa väistämättä nousu. Nyt en oikein tiedä.

(Mutta kyllä tämä tästä vielä.)

Ei!

2008-05-30T23:56:00.008+03:00

En halua, että työt jatkuvat näin.

En halua, että kotielämä jatkuu näin.

En halua, että se, minkä pitäisi olla hauskaa, jatkuu näin.

Olen väsynyt, olen antanut kaikkeni tälle kaikelle, ja nyt olen ihan lopussa.

En halua poistaa tätä kirjoitusta huomenna vain siksi, että jälleen on mahdollisuus sinnitellä vielä jonkin verran eteenpäin.

Maalle ja takaisin

2008-05-17T22:15:00.004+03:00

Olin pari päivää maalla kevättöissä. Kylvämistä, istuttamista, hiukan vadelmanversojen poimintaa omaan tarpeeseen (kaupunkiin palattuani levitin ne keittiöön kuivumaan, ja kevään vihreä kevään tuoksu on huikea). Linnunlaulun kuuntelemista ja tuomenkukkien tuoksuttelua. Helpotusta, kun halla vei kaalintaimista vain uloimmat lehdet.

Eipä ihme, että näihin aikoihin herää aina ajatus paluusta maalle. Keväthommia on kiva tehdä, kun kaikki itää ja kasvaa kohisten, vehreys on tuoretta, eivätkä ötökät ja rikkaruohot ole vielä päässeet vauhtiin. Töitä on vielä kohtuullisesti, vaikka joillain hommilla onkin kiire.

Mutta ei. Ei tule minusta kotitilan jatkajaa. Mulla on liian tarkka käsitys siitä, miten sitovaa, kovaa ja epävarmaa se työ on. Nykymittapuun mukaan tila on liian pieni ollakseen elinkelpoinen, ja kaikki siellä on vanhaa, investointeja vaativaa. Bonuksena saisi vielä tukibyrokratian...

Jotain pientä olisi mukava silloin tällöin tehdä. Se onneksi on mahdollista, ei tarvitse kuin hypätä junaan ja matkustaa kotopuoleen - kunhan omat työt antavat periksi.

Pätkäpalkka

2008-05-13T17:57:00.007+03:00

Kuukausipalkka on mulle aika tuntematon asia. Olen kyllä tehnyt vuosien työrupeamia useammassakin paikassa, mutta aina ne pestit ovat olleet tavalla tai toisella epätyypillisiä. Pisin yhtenäinen kuukausipalkkainen kokopäivätyöni on kestänyt neljä kuukautta. Kerran olin vuoden vakkarina, mutta koska työsopimukset tehtiin kolmen kuukauden pätkissä, sitä ei lasketa.

Pisin epätyypillinen työsuhteeni on kestänyt yhdeksän vuotta. Tavallisesti olen tehnyt töitä samaan aikaan ainakin kahdelle, mielellään useammallekin työnantajalle, ja mielellään vielä vähän eri aloilla. Ajatuksena se, että jos yhdellä ei ole antaa töitä, jollain muulla on.

Noin palkkapoliittisesti elin elämäni onnellisinta aikaa silloin, kun mulla oli osa-aikainen vakkarityö ja lisäksi pätkähommia. Osa-aikaliksa ei ollut suuren suuri, mutta huolestuneisuuteen taipuvaista mieltäni rauhoitti suuresti tieto, että tilille rapsahtaa säännöllisesti tietty summa rahaa. Myös lomilla, koska sellainenkin mulle sopimuksen perusteella kuului (ja se närkästytti lähiesimiestäni aivan suunnattomasti - miten heittopussihenkilöstöllä muka voi olla lomaa...).

Viime aikoina olen vähentänyt työnantajien määrää, koska hommia alkoi olla niin paljon. Satunnaisia keikkoja lukuunottamatta olen ollut melkeinpä yhden varassa. Siellä on juuri nyt hiljaista, joten pariin viikkoon ei ole ollut töitä. On todennäköistä, että parin viikon päästä niitä taas on, joten en ole hyökännyt etsimään uusia hommia.

Olen yrittänyt käyttää tauon hyväkseni, lomana. Jossain taustalla tikuttaa kuitenkin huoli töitten jatkumisesta. Onhan se varmaa, mutta onko se todella varmaa? Jos tauko venyy, missä vaiheessa pitää huolestua? Meneekö multa töitä ohi, kun en ole kärkkymässä?

Tauon takia kesäkuussa ei tule euroakaan palkkaa. Tai korjaan, hiukan tulee, koska muutaman pikkuhomman laskutus siirtyi vapun takia tähän kuuhun. Summan pienuudesta kertokoon tuntilistan hyväksyjän kommentti: "Ei tän takia oikeastaan viitsis edes konetta avata."

Onneksi olen hyvä säästämään. Mulla on aina rahaa jemmassa pahan päivän varalle, eikä turhaan. Kesäkuussakin aion maksaa juhlallisesti itse itselleni palkan omalta säästötililtäni.

- Ole hyvä, Kiiruna, ota tästä vähän rahaa asuntoon ja ruokaan.

- Kiitos, Kiiruna, tosi reiluu. Saako ostaa kaljaa ja karkkia, jos jää?

- Onkohan se viisasta? Nimittäin kun kerran tässä muutenkin keikutaan ihan perikadon partaalla (ei vakkaritöitä, ei urakehitystä), niin kannattaako ehdoin tahdoin pyrkiä lihavaksi alkoholistimuijaksi?

- Tota... Oliks toi joku vitsi?

- Niin, Kiiruna, mietihän sitä. Mieti pitkään ja hartaasti...

Tiatotekniikka o hianoo prkl

2008-05-09T19:14:00.010+03:00

Muistelen lämpimästi ja ilokseni entisen työpaikan tekniikka- ja tietotekniikkavastaavaa. Tyhmiä kysymyksiä ei ollut. Vika ei aina ollut käyttäjässä. Jos käyttäjässä oli vika, hänelle opetettiin uusi toimintatapa. Edistyneempää käyttäjää opastettiin tarttumaan uusiin haasteisiin ja tekemään asioita itse.

Itse opin tuolla työpaikalla paljon kaikkea uutta. Välillä jäin työajan jälkeen kokeilemaan, mitä kaikkea laitteilla oikein saakaan aikaan. Joskus meitä oli monta, ja meillä oli kivaa. Kokeiluista oli säännöllisesti hyötyä myös työnantajalle.

Tätä muistelin erityisesti taas, kun uskalsin lähestyä Suuren Päämajan tietotekniikkaosastoa, ja sain jokseenkin tylyn vastaanoton. Ok, tässä kuviossa olen tietysti vain pienen pieni ja mitätön ratas, promillen luokkaa. Mun työni kuitenkin pysähtyvät tällä erää sataprosenttisesti, kun systeemi lakkaa toimimasta. Dead line ei siirry yhtään. Palkka tulee lopputuloksesta, ei työtunneista, joten...

Mistä vois tilata noin 1200 kilometriä lisää hermoja? Käytössä olleet paloivat juuri.

(Ja Blogilistakin tökkii edelleen. Oma blogini on ollut tarkistusjonossa pienen ikuisuuden, ja osa tilaamistani blogeista ei päivity listalla, vaikka uutta tarinaa on tullut kuinka paljon. No, etusivun mukaan blogien tarkistuksiin liittyen on vielä satunnaisia ongelmia, joten ehkä tää on sit just sitä.)

To do - sitten joskus myöhemmin

2008-05-07T17:16:00.003+03:00

Maaretta kirjoitti haaveista, asioista jotka itävät mielen pohjalla ja vielä joskus toteutuvat. Koska itse olin juuri kirjoittanut haluamisen vaikeudesta, niin pakkohan se on oma haavelistansa tehdä näkyväksi.

Elämä on ollut jo jonkin aikaa omituisella tavalla pysähtyneessä tilassa. Kiirettä toki on, itse asiassa niin paljon, että haaveiden toteuttaminen on jäänyt odottamaan aikaa parempaa. Ihan kuin tätä parempi aika koskaan tulisi! Arkielämän velvollisuuksia riittää kyllä loppuun saakka, turha kuvitella, että kalenterissa äkkiä olisi maagisesti tyhjää ja mieli olisi altis toteuttamaan pyrkimykset. (Kuka ehtii ekana sanoa neljänkympinkriisi?!)

Näitä asioita haluaisin haluta niin paljon, että saisin ne toteutumaan:

- Aion saada takaisin kykyni kirjoittaa. Nykyään kirjoittelen, kun käsketään ja kun tarvitaan jokin tietynlainen teksti. Kiireessä ja rutiinilla. Menettelee. Ennen vanhaan uppouduin lisäksi ihan vapaaehtoisesti pitempiin kirjoitusprojekteihin ihan vain sen takia, että oli sanottavaa ja halua sanoa. Kaipaan sitä tunnetta, mutta en nähtävästi tarpeeksi.

- Opiskeleminen! Kiinnostavista graduaiheista ei ole pulaa, mutta aikaa ja tarmoa puuttuu. Myös omaa alaa sivuava täydennyskoulutus kiinnostaa, mutta en pääse yli siitä ajatuksesta, että ensin pitäisi saada tuo ensimmäinenkin tutkinto valmiiksi. Toisaalta pieni sivuloikka voisi hyvinkin avata omaa alaa ihan uudella tavalla...

- Joitakin vuosia sitten sain päähäni, että haluan kesämökin. Sellasen mummonmökin: ei sähköä, vesi kaivosta, huussi ja perunapenkki. Pikkuisen pihamaata, jonkinlainen uimavesi jossain polun varrella. Niin, ja bussilla pitäisi päästä kävelymatkan päähän. Oi, mä niin ihanasti erakoituisin sinne :)

- Pitkä vaellus. Mulla on katsottuna reitti, jonka haluaisin kävellä päästä päähän. Se lähtee ihan tästä kotikulmilta, ja aikaa menisi reilu viikko. Sen jälkeen voisi vaeltaa jossain kauempana ja pitempiä aikoja. Yksin lähteminen vaatii vielä taitojen kartuttamista, ja rohkeuden myös.

- Viides haaveeni on kovin epämääräinen ajatusmöhkäle. Se liittyy haluun parantaa maailmaa, sillai omalta osaltaan ja pienesti, tai ainakin haluun olla pahentamatta maailmaa liiaksi. Miten tätä käytännössä toteuttaisi... Mulla on muutamia ideoita, mutta niistä lisää ehkä joskus myöhemmin.

Edit: Onneksi on tämä blogi, voi käydä tarkistamassa, mitä vuosi sitten kevätauringon virkistämänä tuli ajateltua. Itkiskö vai nauraisko vai molempia?

Jotain muuta välillä

2008-05-05T14:45:00.004+03:00

Nappasin Aroketulta testin... Ai niin, oli tää Oravallakin. Ja monella muulla, nyt myös Kiirunalla:

26% - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.

5% - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.

52% - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.

13% - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.

Haluaminen

2008-05-03T23:14:00.007+03:00

Tuon edellisen tekstin kirjoittaminen on ollut mielessä jo pitkään, mutta en ole halunnut, rohjennut tai kokenut sitä edes kovin oikeaksi. Itseäni voin blogissa suomia, ja nimetöntä työelämää, mutta parisuhteesta kirjoittaminen tuntuu jonkun muun asioihin puuttumiselta tässä meidän tapauksessa. Siitä huolimatta, että se joku muu vaikuttaa elämääni enemmän kuin kukaan...

Hyvä että kirjoitin. Kauan päässä pyöritelty asia muuttui heti paljon selvemmäksi, ja se poiki oivalluksen. Tähän tapaan: mä olen huono haluamaan mitään. (Kiitokset Celialle assertiivisuusjutusta, arvelen että se auttoi ajatusten muotoutumista huomattavasti!)

Haluaminen. Mulla on tapana pyrkiä haluamaan sitä, mitä muut haluavat mun haluavan. Mulla on tapana tinkiä omista haluistani muitten hyväksi, tilanteen pakosta tai velvollisuudesta. Mulla on tapana hävetä sitä, että haluan jotain. Ehkä eniten maailmassa inhoan niitä ihmisiä, jotka pitävät koko maailmaa suurena seisovana pöytänä. Sinne voi mennä ja ottaa omansa, ja jos jotain puuttuu, joku tuo kyllä lisää.

En nyt tarkoita niinkään tavaran tai rahan haluamista, vaikka en mä niitäkään osaa oikein haluta. Jos tarvitsen jotain, siirrän usein hankkimista hamaan tulevaisuuteen. Sikäli hyvä, että turhat hankinnat jäävät tekemättä. Sikäli huono, että tarpeelliset hankinnat siirtyvät myös. Palkkaneuvotteluissa olen aina ollut surkea, se on sanomattakin selvää.

Elämäni isoja päätöksiä muistellessani mun on vaikea erottaa, mikä on omaa tahtoni, mikä muiden. Ei sillä, että haluaisin julistaa maailmalle sodan ja tehdä täysin oman pääni mukaan - mutta olisi julmetun kiva huomata olevansa oikeasti omien päätöstensä takana.

Kun haluan jotain, mun on usein vaikea tuoda se julki, oli sitten kyse pienestä tai suuresta asiasta. Mua nolottaa tai hämmentää se, että haluan. Pääsääntöisesti olen tottunut siihen, että kun en pyydä, en saa. Mutta jos olen oikein, oikein täydellinen, saan ehkä sittenkin. Jos en ole täydellinen, ansaitsen jäädä ilman.

Hämmentävää. Ehkä ei olekaan niin hyvä juttu pyrkiä olemaan aina joustava, vaatimaton, mukava ja kiltti. Mitä tilalle?

Kiva kun on mukava

2008-05-02T15:34:00.005+03:00

Nuori miespuolinen kaverini määritteli mut unelmatyttöystäväksi. Mun kanssa seurusteleva saa pelata video- ja tietokonepelejä niin paljon kuin haluaa, enkä pahastu kavereitten kanssa baarissa käymisestä (kunhan se nyt pysyy normaaleissa rajoissa) tai siellä viipymisestä. Kulttuuririentoihin mun kanssa ei tarvitse lähteä, jos ei halua, ja sukulaisvierailutkin hoidan kyllä yksin.

Ylipäätään en koe, että olisi mun asiani määrätä aikuisen ihmisen tekemisistä vain siksi, että hän sattuu asumaan saman katon alla. "Harmi että olet noin vanha", totesi nuori ystäväni.

Mutta on siinä kääntöpuolensakin, olen huomannut. Helposti käy niin, että jos ei mitään vaadi, eipä mitään saakaan. Alkuhuuman jälkeen huomaa olevansa kumppanin ajankäytössä jossain kuudennella sijalla: työ, telkkari, pelit, baari, kaverit, se meillä asuva mukava nainen.

Näppäränä ihmisenä olen ratkaissut tilanteen maksamalla samalla mitalla takaisin. Enpä minäkään sitten järjestele omia tekemisiäni ja menoja niin, että jäisi yhteistä aikaa, jos kerran toinen käyttää sen ajan tv:n katseluun (eri sohvalla). Jos olen pari päivää hypännyt joka toisessa välissä ehdottamassa seksiä milloin suoraan, milloin epäsuorasti, enpä kyllä herää sitä harjoittamaan kahdelta yöllä, kun telkkarista ei enää tule ohjelmaa. Ihan taatusti en peru omia menojani, jos muutama kaveri onkin äkkiä tulossa kylään ja olisi kiva pitää pariskuntailta.

Keskustelupalstoilla kehotetaan aina nostamaan kissa pöydälle. Hah. Nuoren ystäväni mielestä unelmatyttöystävän ominaisuuksiin kuuluu myös se, että hänen kanssaan ei tarvitse keskustella parisuhteesta, voi vaan olla. Mun kanssa ei tarvitse, ja ihan siitä syystä, että olen kuollakseni kyllästynyt yksipuoliseen keskusteluun.

Minä: Voitaisko me kuitenkin vähän jutella tästä, kun tuntuu että ei olla aikoihin puhuttu? Ihan vaan juteltaisiin, ei siinä mitään sen kummempaa.

Mies: (Ei vastaa. Kävelee ovesta ulos.)

Minä: Seksi ois kivaa.

Mies: (Ei vastaa. Kävelee ovesta ulos.)

Minä: Tuu vähäks aikaa viekkuun.

Mies: (Tulee. Alkaa kiemurrella viiden sekunnin kuluttua. Menee pois.)

Ei tiiä, mitä tekis. Varsinkin näin keväällä erinäisten houkutusten vastustaminen on hyvin, hyvin vaikeaa.

Havaintoja esineistä asunnossa

2008-04-28T20:34:00.008+03:00

Olen hiukan siivoillut, onhan kevät. Nyt huoneen seinustalla on pino pussukoita odottamassa matkaa kukin omaan laatikkoonsa. Onneksi on kierrätys, roskikseen meni "vain" yksi pussillinen turhaa sälää.

Samaan aikaan tulee kannettua uutta tavaraa ovesta sisään. Usein se on ruokaa ja juomaa. En kovin paljon nauti ostoksilla käymisestä, joten vaatteita, käyttöesineitä ja muuta vastaavaa tulee harvakseltaan. En toisaalta nauti myöskään tavaroiden heittämisestä pois, joten se, mikä taloon tulee, jää pitkäksi aikaa.

Mielestäni ostan tarpeeseen, mutta tarvitseeko ihminen esimerkiksi kahdet erilaiset kengät retkeilyyn? Voin valita maaston ja sään mukaan, kummat otan. Lisäksi on kumisaappaat todella märälle kelille ja lenkkitossut pururataa varten. Luonto ei pääse päihittämään meikäläisen jalkoja!

Montako laukkua tarvitaan? On yksi pikkureppu kaupunkikäyttöön, keskikokoinen päiväretkille, rinkka pitempään reissuun. Siskolta saatu kangaslaukku niihin hetkiin, kun reppua ei tarvita, mutta jotain kuitenkin. On reipas ja monilokeroinen lompakon ja käsilaukun yhdistelmä. Ai niin, on myös iso lomakassi niitä matkoja varten, joilla rinkka ei ole kovin kätevä (tarkoitan lentämistä).

Lehdet ovat paheeni. Sorrun tilaamaan enemmän lehtiä kuin ehdin lukea. En heitä niitä pois, vaan säilön ne pöydänkulmille, nyt jo lattiallekin, odottamaan sitä päivää, että on aikaa lukea. Välillä nakerran pinosta osan paperinkeräykseen. Kirjoja en enää osta kuin poikkeustapauksessa. Hylly on täynnä, ja kirjasto vieressä.

Mitään huonekasvia en missään tapauksessa voi hävittää, jos kasviparassa vähänkään henki pihisee. Kun kasvi sitten tulee tiensä päähän, siitä pitää mahdollisuuksien mukaan ottaa pistokkaita. Kultaköynnöstä ja rönsyliljoja on vaikka muille jakaa... Hyvä niin, kiva kun vihertää.

Koriste-esineistä olen päässyt melkein kokonaan eroon. Edellisessä muutossa jätin kylmästi rannalle kaikki ne pikkuesineet, joilla ei oikeasti ole tunnearvoa. Vaikka miten ois lahjaksi saatu!

Kynäpurkissa näyttää olevan kuulakärkikyniä 80-luvun loppupuolelta asti. Sen näkee kynien logoista. Noin kerran vuodessa siivoan kynäpurkin, teroitan lyijykynät, testaan kuulakärkikynät ja heitän toivottomat tapaukset pois. Liian lyhyiksi kuluneet lyijärit pääsevät laukkujen ja taskujen pohjille varakyniksi.

Koti ei ole kummoisessakaan siivossa. Sotkua ja epäjärjestystä tulee enemmän kuin jaksan selvittää. Onneksi edes kynäpurkki on kunnossa.

Nukkumatin terveiset

2008-04-26T18:14:00.004+03:00

Viime yönä unessa tarjoilin itselleni valtavan lautasellisen värikkäitä, mehukkaita, herkullisia marjoja ja hedelmiä. Suuri osa niistä oli mielikuvituksen tuotetta, ei sellaisia oikeasti ole olemassakaan. Niiden syömisestä tuli raikas ja pirteä olo.

Yrittääkö nukkumatti vihjata jotain? Että itseään voisi ruokkia hyvillä jutuilla, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Hermo menee

2008-04-25T21:30:00.002+03:00

Olinko ihan kolme päivää pois siltä pääasialliselta, tärkeimmältä työpaikalta? Mitäs kun meen takaisin, ei ole työpöytää enää. Että mee nyt istumaan vaikka tonne nurkkaan pariksi viikoksi, katotaan sitten. Kun tää toinen ihminen tarvii tätä pöytää nyt, ja kun tää toinen ihminen halusi tätä niin kovasti ja sanoi, että kyllä se sulle varmaan sopii, ja kun tässä on parempi konekin, ja se nyt halusi sen, ja johan te olitte sopineetkin, että hän tulee tähän ja sä meet sitten sinne nurkkaan, kun sä olet paljon parempi noitten koneitten kanssa, niin tulet paremmin sen vanhan romun kanssa toimeen, kun ei tää toinen halua, että hänen työnsä hidastuu sen koneen takia, ja saathan sä siitä sitten muutaman ylimääräisen työtunnin, jos sen koneen kanssa tulee joku ongelma, vaikka eihän sulle tuu, kun sä olet niin hyvä niiden kanssa, ja kun tää toinen nyt on tavallaan kuitenkin talossa oikeasti töissä ja halus niin kovasti just tähän työpisteeseen... Että ymmärrät varmaan.

Turha tulla mulle selittämään, että pätkätyö piristää.

Merkityksellinen esine

2008-04-23T12:32:00.013+03:00

Henna on kehittänyt kiinnostavan meemin. Ottakaa omaksenne! Se menee näin:

Esittele yksi esine, jolla on sinulle tavanomaista syvällisempää merkitystä. Kerro, miten mainittu esine on päätynyt haltuusi ja miksi se on sinulle tärkeä. Jos mahdollista, liitä esittelyn oheen valokuva (tai piirros) esineestäsi. Ilmoita osallistumisestasi Kaikenlaista mielen museoista -blogissa.

Pakkohan se on myöntää, että jos palavasta talosta saisin yhden esineen mukaani, ottaisin sen nallen, joka minulla on ollut aivan pienestä pitäen. Sen pelastamista suunnittelin iltakaudet jo pikkutyttönä, kun pelkäsin erilaisia onnettomuuksia ja luonnonmullistuksia.

Äiti osti nallen mulle, kun olin muutaman kuukauden ikäinen. Olin äärimmäisen toivottu ja monta vuotta odotettu lapsi. Elettiin taloudellisesti hyvin niukkoja aikoja. Äiti halusi kuitenkin ostaa lapselle jotain erityistä, ja kun leluhyllystä pilkotti veikeä nappisilmäinen nalle, hän käytti siihen enemmän rahaa kuin olisi oikeastaan ollut järkevää.

Nalle on mukana valtaosassa vauvakuvistani. Hyvin monessa minä tuijotan tiiviisti nallea sen nappisilmiin, ja nalle katselee parhaansa mukaan takaisin. Myöhemmin yksi lempileikeistäni oli majoittua pöydän alle leikkimään karhunpesää, arvatenkin nalle seuranani.

Lapsena rakastin pehmoleluja, ja nallen rinnalla ehti olla monta muutakin otusta. Nyt jäljellä ovat enää kaksi, nalle ja aasi. Säilytän niitä kaapissa, pölyltä ja valolta suojassa. Kun tulee lapsivieraita, aasin annan leikkeihin, nallea en.

Nalle on tärkeä juuri sen takia, että se on ollut mulla aina ja kulkenut mukana elämän eri käänteissä. Siihen liittyy niin monta asiaa lapsuudesta, perheestä, toiveista, iloista ja pettymyksistä, että en edes ala luetella niitä.

Nalle ei ole mikään nätti. Se on hiukan rujo, täytetty karkealla sahanpurulla, pään ja raajojen kiinnityskohdat ovat kovat (ei siis mikään pehmonalle). Ikäiseksekseen se on hyvin säilynyt. Joskus aikanaan sen lyhyt karva on ollut melkein kullanhohtoisen keltaista, mutta nyt se on enemmänkin ruskehtava.

---

Laitan nallesta kuvan, jos pääsen koneeni kanssa asiasta yksimielisyyteen. Saattaa tosin jäädä laittamattakin, kas kun kone on uusi ja sen kanssa riittää niiiin paljon puuhasteltavaa :)

----

Edit keskiyöllä:

Oman pään säätäminen

2008-04-22T12:16:00.006+03:00

Työelämä on menossa raiteiltaan. Siinä on koko ajan vähemmän järkeä. Enemmän uusia kiiltäviä kapineita, joilla voi tehdä kaikkea kivaa NYT HETI niitten entisten hommien lisäksi. Enemmän sälää ja silppua, muutoksia ensin yhteen suuntaan ja hetken päästä takaisin. Enemmän kiirettä, enemmän vastuuta, vähemmän taustatukea, vähemmän todellista päätösvaltaa. Tempoilua ja sinkoilua.

Kasvoin siinä vankassa uskossa, että jos tekee työnsä hyvin ja luotettavasti, töitä riittää ja tekemästään saa kohtuullisen määrän arvostusta. Mun ajatusmaailmaani kuuluu, että töitä ei tehdä rahasta vaan työn tekemisen ilosta. Palkka toki pitää saada, mutta jos työntekijä on hyvä, työnantaja huolehtii siitä mielellään.

Työn tekemisen ilo taas on monen asian summa. Työllä ja sen tuloksilla pitää olla jotain merkitystä, vaikka sitten vähäistäkin. Työssä pitää olla mahdollisuus oppia uutta, mutta ei pakkotahtisesti. Hyvä työyhteisö ja toimiva organisaatio ovat tärkeitä. Vähintään niin, että jos niiden kanssa on ongelmia, niitä yritetään ratkaista oikeasti, ei vippaskonsteilla.

Mulla on kyky innostua melkein työstä kuin työstä ja halu tehdä työ mahdollisimman hyvin, tunteja laskematta. Tähän asti olen ajatellut, että sehän on hyvä juttu.

Väärin, väärin ja väärin. Näillä emmeillä työelämässä päätyy uupumukseen ja turhautumiseen. Uhrautua saa niin paljon kuin jaksaa. Kun ei enää jaksa, tulijoita on.

Mikä ratkaisuksi? Reilun työpaikan löytäminen? Mahdollista, mutta ei varmaa. Työelämän muuttaminen? No takuulla... Oman pään säätäminen? Vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Ensimmäinen askel olisi kai oman velvollisuudentunnon rukkaaminen - ei ole pakko olla aina valmis, aina reipas ja aina käytettävissä. Joustaa voi, mutta rajansa venymisessäkin. Jos sen takia sitten hommat loppuu, on parempi etsiä jotain inhimillisempää tilalle.

Mitä opimme tästä?

2008-04-19T20:48:00.003+03:00

Isälläni on joskus tapana tokaista noin, kun menee pieleen tai ei ainakaan ihan oikein. Se tarkoittaa, että okei, nyt kävi näin, yritämme välttää tätä seuraavalla kerralla.

Olenkin tässä pohdiskellut, että ehkä mä en vain pysty pitämään itseäni pirteänä ja toimintakuntoisena läpi talven. Ehkä mun ei kannata yrittää sitä niin kovasti, vaan sen sijaan sallia itselleni hiljaisempi kausi siinä marras-joulukuussa. Ihan oikeasti, ihan todella ottaa vain kaikkein pakollisimmat hommat tehtäväksi. Keskittyä siihen, että tulee liikuttua edes vähän, nukuttua edes jotensakin säännöllisesti, syötyä edes vähän myös jotain terveellistä.

Nyt näytti siltä, että kun sain itseni tsempattua vauhtiin kaamosajaksi, väsyin siinä sitten vähän myöhemmin - eikä päivien piteneminen ole lainkaan piristänyt samaan tapaan kuin tavallisesti. En ole vielä yhtenäkään aamuna herännyt ajattelemaan, että olenpa virkeä ja levännyt tänään. Tavallisesti olisi jo sen aika.

Lomaakin mietin. Työn puolesta ei ole mitään tavanomaisia lomia - vapaata on kun ei ole työtä tai kun ei enää jaksa tehdä sitä. Miten olisi loma joskus silloin, kun jaksaa tehdä jotain kivaa ja vielä nauttii siitä?

Ammatinvaihtoa mietin. Joka päivä. Nyt on vaan niin, että tähän ikään on ehtinyt oppia yhden asia aika hyvin, olisi sääli heittää osaaminen hukkaan. Tykkäisinkin työstäni, kunhan saisin levättyä, kerättyä voimani ja tehtyä tuon ilman, että hommat kaatuvat jonkun muun niskaan. Olisi myös kiva, jos lepotauon jälkeen vielä olisi työ, johon palata.

Eikä kaikki ole vain työstä kiinni. Korjattavaa riittää. Mulla on pistämätön taito muuttaa mikä tahansa mukava asia velvollisuudeksi, jota pitää hampaat irvessä suorittaa. Saan hauskuuden ja kiinnostavuuden puserrettua pois melkein mistä vain tällä keinoin. Teen sen niin automaattisesti, että en edes huomaa, miten se tapahtuu. Olisi ehkä hyvä huomata, jos sille voisi sitten jotain tehdäkin.

Mahdollinen paluu, paluun mahdollisuus

2008-04-19T00:41:00.004+03:00

Kiirunan kirjat ehti olla kertomus siitä, miten mun elämäni menee (repsahdusten kautta) aina kuitenkin kohti parempaa. Sen jälkeen suvaitsi tulla vaihe, jossa kaikki parannuksenteko näytti aika naurettavalta: pinnistele minkä pinnistelet, ihminen, niin se menee kuitenkin, ojasta allikkoon.

Siinä vaiheessa blogiin palaaminen tuntui melkein mahdottomalta. Kaiken sen pohdinnan ja yrityksen jälkeen olisi pitänyt todeta, että ei vaineskaan, ei tästä mitään tällä tavalla tullutkaan. Suorastaan noloa.

Vaan tuleehan siitä ehkä kuitenkin. Luultavasti eri tavalla kuin ajattelin. Katsotaan.

Jossain vaiheessa ajattelin myös Kiirunan kirjojen sulkemista. Olisi houkuttelevaa aloittaa puhtaalta pöydältä, uudelleen alusta, viisaampana. Onnistua tällä kertaa...

Niinhän se ei mene. Tässä ollaan.

Poissaolotodistus

2008-03-03T14:14:00.002+02:00

Ensin tuli väsymys, isompana kuin koskaan ennen. Kaikki se, mitä ei ollut ihan pakko tehdä tänään, siirtyi huomiseen.

Sitten tuli uudenlainen kuvio töissä, sellainen josta ei voinut puhua kenellekään. Se ei ainakaan piristänyt yhtään.

Lopuksi tuli vielä sairaus, ei oma, mutta läheisten. Sen takia elämä venyy kahden paikkakunnan välillä. Väsymys tuntuu vähäpätöiseltä, kun sitä vertaa kuolemaan.

Mutta kyllä tämä tästä. Kun on aikansa ollut hyvin synkkää, ei voi kuin kirkastua.

Blogi ruohottuu...

2008-01-21T19:46:00.000+02:00

Hieman heitteillä on, myönnetään. Tuli sen verran tekemistä ja ajateltavaa, en juuri nyt saa mitään kelvollista aikaan täällä.

Mutta oottakaas vaan, palaan kyllä tontille, ajan nurmikon, siivoan risut ja nypin rikkaruohot. Ties vaikka laittaisin uuden kukkapenkin :)

Iris rukka

2008-01-07T14:29:00.000+02:00

Millaisia mieli- ja muistikuvia nousee Anni Swanin romaanista Iris rukka?

En tiedä tarkkaan, milloin sain kirjan lahjaksi, mutta aika nuori olen ollut. Nimikirjoitukseni kansilehdellä on kaikkien alaluokkien aikaisten kaunokirjoitusoppien mukaista - mitä nyt vähän venyvää ja kaltevaa, mutta vielä persoonatonta.

Olen lukenut Iris rukan monta monituista kertaa. Edellisestä kerrasta on jo kuitenkin aikaa, ja muistikuvat himmenemässä. Olen selaillut kirjaa hieman, ja aion lukea läpi heti kun ehdin. Nopeallakin vilkaisulla silmä tavoittaa paljon tuttuja näkymiä. Iris rukka on jossain vaiheessa ollut mulle hyvin tärkeä kirja.

Nyt yritän selvittää, miksi.

Arjen alku

2008-01-07T06:05:00.000+02:00

Se sitten pyhistä vähäksi aikaa. Kyllä niitä riittikin.

Ei silti. Olen ollut aika paljon töissä tässä kolmen viime viikon aikana. Kas kun moni siinä lomaili, meikäläistä tarvittiin taas. Nyt olen tutun pulman edessä: voisin lepäillä ja ottaa rennosti, mutta toisaalta olisi paljon sellaista tekemistä, johon pitäisi ja voisi arjen alettua tarttua.

Unirytmi on ottanut uuden käänteen. Jos ei ole mitään erityistä tekemistä, nukahdan illalla viimeistään siinä kymmenen kieppeissä. Helposti käy niin, että tajunta sammuu jo aikaisemminkin. Viideltä aamulla olen sitten ihan pirteä ja valmis juomaan aamukahvia. Niinpä juon. On tämä huomattavasti parempi kuin se, että en saa nukuttua koko yönä.

Yks ilta tosin olin kyläilemässä, ja olihan se noloa, kun joskus kahdeksan jälkeen en enää pysynyt tolkuissani. Oli pakko lähteä kotiin nukkumaan...

Vuoden 2008 lupauksia muotoilen kiirehtimättä. Ne liittyvät työhön ja opiskeluun. Ensi vuonna tähän aikaan pidän kyllä bileet, jos tuon jälkimmäisen kanssa onnistun pääsemään kuopasta ylös.

Lupauksen pitäminen, vuosi 2007

2008-01-02T22:04:00.000+02:00

Yksi blogini kantavista ajatuksista on elämänmuutos. On otettava selvää, mikä rassaa, miten siihen voi vaikuttaa ja mitä siitä seuraa.

Vuoden 2007 alussa pohdin korvikkeita, asioita joihin pakenen, kun ahdistaa. Tein lupauksen. Sittemmin olen seurannut kuukausittain lupauksen pitämistä, nyt on yhteenvedon aika.

Ruoka. Lupasin tuoda hedelmät ja vihannekset tarjolle itselleni. Olen aina tykännyt niistä, mutta välillä pitäminen jää turhan teoreettiseksi. Vuoden aikana rehunkulutukseni on kasvanut ja säännöllistynyt. Raakaa kasvikuntaa tulee nakerrettua melkein huomaamatta. Samaan aikaan halu syödä itsensä tajuttomaksi on vähentynyt. - Ei silti, edelleen tulee aikoja, jolloin ainoa siedettävissä oleva vihannes on ranskanperuna. Mutta vähemmän.

Juoma. Enpäs kyllä ole omaksunut sitä fiksuna pidettävää tapaa, että oluen lomassa ottaisi kierroksen alkoholitonta. Silti olen juonut paljon harkitummin - etenkään en ole niin usein antanut periksi "nyt oon ansainnut pari" -ajatukselle. Lenkkeily on osoittaunut humalaa paremmaksi vastapainoksi arjen ahdistukselle. Luultavasti myös muutamat muutokset ystäväpiirissä ovat vaikuttaneet siihen, että huvittelu ei välttämättä aina ole juomapainotteista.

Seksi. Muutamat hupsutukset jäivät vuoden aikana väliin, vaikka mieli teki kovasti. Saatan vielä kaivata entisiä huolettomia aikoja, jos tämä mitä nyt on kehkeytymässä, muuttuu vakavammaksi.

Pelit ja tv. Keväällä, kesällä ja syksyllä viihdekäyttö on mahdollista pitää kurissa. Talven unettomina kausina se on haastavaa....

Kaiken kaikkiaan ehdottomien lakkojen välttäminen jo ajatuksena on toiminut aika hyvin. Kun joskus voi repsahtaa luvallisesti, ei tarvitse repsahtaa niin perinpohjaisesti, eikä paluumatka ole niin pitkä. Sopii mulle.

Uudet lupaukset kuukauden kuluessa....

360 asteen peili

2007-12-31T06:47:00.000+02:00

Olen jäänyt koukkuun BBC:n What Not To Wear -sarjaan. BBC Prime esittää vanhempia tuotantokausia, mutta idea on pysynyt samana. Otetaan yksi kappale onnettomasti pukeutuvia naisihmisiä (miehiäkin on ollut mukana, erityistapauksina). Luvataan naiselle 2000 puntaa uuteen vaatevarastoon, jos hän suostuu kuuntelemaan kärkeviä neuvoja ja ostamaan uudet vaatteet niiden mukaisesti.

Työnnetään nainen vanhoissa kamppeissaan kopperoon, jonka seinät ovat peiliä. Kauhistellaan. "Takapuolesi näyttää noissa housuissa hehtaarin kokoiselta." "Tuo takki saa sinut näyttämään laatikolta." "Näytät kymmenen vuotta ikäistäsi vanhemmalta." Vanhempien tuotantokausien juontajat eivät epäröi käyttää itseään esimerkkeinä: "Katsos, eivät minunkaan rintani näyttäisi miltään, jos en käyttäisi vartalonmyötäistä puseroa..."

Sen jälkeen ostetaan vaatteita, tehdään meikki ja kampaus. Ehkä vuodatetaan muutama kyynel, kun terävät neuvot osuvat kohteeseensa. Lopuksi kaikki hyvin, naisesta tulee itsevarma, kaunis ja seksikäs.

Sarja on BBC:n tyyliin ammattitaitoisesti tehty, hauska ja harmiton. Kauhistelun jälkeen se keskittyy kuitenkin siihen, miten uhrin olemuksen hyvät puolet nostetaan esille ja huonot häivytetään. Noinhan se menee, kun vähän viitsii nähdä vaivaa, elämä muuttuu paljon paremmaksi.

Tai hetkinen. Harmiton? Kuka määrittelee hyvän ja huonon? Miten niin se elämä vaatteilla muuttuu? Miten niin kiva ulkonäkö antaa itsevarmuutta? Ja ennen kaikkea, mikä ihmeen velvollisuus naisella on kuljeksia tuolla ympäriinsä näyttämässä seksikkäältä?

Miksi mä sitten olen koukussa tähän ohjelmaan? Siksi, että se ei kuitenkaan toimi vain yhdellä tasolla (pukeudu kivasti, ole onnellinen). Sieltä on löydettävissä myös sellainen omasta mielestäni tervehenkisempi sanoma. Jotenkin näin: Ulkonäöllä voi leikitellä ja uskaltaminen on luvallista, joskus voi olla piristävää ravistella itseään hieman irti vanhoista kaavoista. Joskus on ihan hyvä katsoa itseään 360 asteen peilistä, mutta ei sen perusteella tarvitse ryhtyä ranteitaan sahaamaan...

Ja samalla kuitenkin puhutaan vankasti siitä, millainen pitää olla ja miten ei saa tehdä. Viis mukavuudesta, jos jokin on upeeta. Näitten kahden tason välillä pomppiminen tuottaa mulle jonkinlaista... iloa? (Myönnetään tähän syssyyn vielä sekin, että Priscilla, Queen of the Desert -elokuva ei voi tulla liian usein. Katson aina, kun osuu kohdalle elokuvakanavilla.)

Itse olen tietysti mukavuuspukeutuja. Inhoan sukkahousuja, korkokenkiä, tiukkoja vaatteita, keinokuituja, meikkaamista ja hiusten laittamista. Töiden takia olen joutunut tekemään yhden jos toisenkin kompromissin, eikä siinä mitään. Se tehdään, mikä täytyy. Lisäksi, jos pukeutuminen, meikkaaminen ja hiusten kanssa pusaaminen liittyvät jollain tavalla teatteriharrastukseen, olen niistä ihan innoissani.

Seksikkyydellä ja vaatteilla taas ei ole kovin paljon tekemistä keskenään... Seksikästä on silloin, kun vaatteet ovat, hm, no, vaikkapa lattialla.

Pyhiä ja vielä lisää pyhiä....

2007-12-26T22:47:00.000+02:00

Mitenköhän tässä nyt asennoituisi? Jouluna tuli tehtäväksi hiukan töitä, mutta ei silleen kunnolla. Välipäivinä on töitä, mutta saako siinäkään mitään erityistä aikaan, kun niin monet ovat kuitenkin lomilla? Seuraavakin viikko on vielä siinä ja tässä...

Mahdollisten töiden takia ei voi oikein kokonaan rentoutua. Mahdollisen vapaa-ajan takia ei oikein saa töistä kiinni. Unirytmi on joka tapauksessa niin sekaisin, että nuppi toimii vähän jähmeästi.

Muuten joulu meni hiljaisesti. Meni vaan. Ei jättänyt mitään sen kummempia mieleen. Paitsi sen, kun olin hetken aikaa joulupukin pikku apulaisena. Se oli hauskaa :)

Kiiruna toivottaa

2007-12-24T13:08:00.000+02:00

Rauhallista joulua!

Kalenterikikka 2008

2007-12-19T16:29:00.000+02:00

Moninaisten vuosien ajan olen käyttänyt tosi tehokasta kalenteria, jossa on joka päivällä tilaa kirjata itselleen kunnon minuuttiohjelma. Ole siellä, tee tätä, soita tolle ja tapaa tää. Lisäksi on vielä tilaa merkitä vaikka viikon tavoitteet, joita pitää tavoitella silloin, kun ei ole kellonmukaista tekemistä.

Soon loppu ny. Vuoden 2008 kalenterissani on samalla aukeamalla kaksi (2) viikkoa. Melko vähän tilaa per päivä, siis. Ens vuonna asia on silleen, että viikkoja etukäteen en suunnittele mitään minuuttiaikatauluja. Jos on niin paljon tekemistä, ettei sitä pysty päässään järjestämään ja muistamaan, tekemistä on liikaa. Silloin pitää jo lähtökohtaisesti jättää itselleen enemmän vapaata aikaa.

Mitä noihin ns. tavoitteisiin tulee, mikä pakko niitäkään on kalenteriin merkitä? Jos ei muista, että haluaa tehdä jotain tai saada jotain aikaan, ehkä sitä ei sitten halua riittävästi. Sen voi jättää väliin.

Tarkoitus on siis palauttaa kalenteri siihen tarkoitukseen, mihin se mulla luontevasti kuuluu: muistin apuvälineeksi. Nykyään se on ollut pikemminkin muistin korvike ("Olisin ihan hukassa ilman kalenteriani.") tai suorastaan jonkinlainen velvollisuuksien käsikirja.

Onneksi en ole ottanut käyttöön mitään sähköistä kalenteria. Sellaisella olisin juoksuttanut itseni jo täysin pyörryksiin.

Uskaltaisiko jo piristyä?

2007-12-17T21:18:00.000+02:00

Lepo on tehnyt tehtävänsä. Aika ajoin sitä tuntee itsensä melkein pirteäksi, joskus tulee joku idea, välillä joku asia kiinnostaakin. Kaikki ei koko ajan tunnu synkältä, mustalta ja toivottomalta.

Juuri äsken löysin sellaisen kurssin, jossa opetettaisiin tekemään puutöitä: käyttämään työkaluja ja työstökoneita. Toki kotona maalla tuli ihan luonnostaan askarreltua kaikenlaista, mutta tämä olisi jotain ihan muuta.

En ole koskaan ajatellut, että lähtisin tekemään jotain tuollaista. En ole käsityöihmisiä. Kun luin sen kurssikuvauksen, alkoi tehdä hirveästi mieli.

Ehkä pitäisi kokeilla, kun pitkästä aikaa tekee kovasti mieli jotain muuta kuin roskaruokaa, olutta tai huonoja elokuvia.

Gradu

2007-12-12T22:53:00.000+02:00

Mä olen niin tyypillinen lajini edustaja. Gradu puuttuu.

Putosin kelkasta jo opintojen alkuvaiheessa. Oltiin lakoamassa 90-luvun alun lamaan, ja työpaikasta oli pakko pitää kiinni. Töihin kutsuttiin tarvittaessa, ja aika usein tarvittiin. Vahvasti lukujärjestystä noudattanut tutkinto ei joustanut.

Lama oli ohittanut syvimmän vaiheensa, kun työt sitten loppuivat. Sain vietyä opintojani jonkin matkaa eteenpäin, mutta hankalaa se oli. Tutkintoa uudistettiin, ja jonkin aikaa vallitsi suuri epätietoisuus, mitä ylipäätään olisi pitänyt opiskella.

Hetken päästä löysin itseni ulkomailta ja hiukan toisenlaisista pätkätöistä.

Kotimaahan palattua piti jatkaa työntekoa. Opiskelun jatkoa yrittelin, mutta ei se pitkittyessään helpommaksi muuttunut. Tutkintoa uudistettiin vähän lisää ja vanhat opit siirrettiin historiaan. Töitä kertyi jo melkoisia määriä, joten ajatus valmistumisesta haalistui.

Lisätään tähän vielä asenneongelma. En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi yliopistolla. Ahdistavaa, ahdasta, meluisaa, kyttäämistä, pätemistä, suorittamista. Kympin tytön paniikki, kun kaikessa ei enää voinutkaan onnistua täydellisesti. Jossain vaiheessa tajusin, että en osaa edes opiskella.

En tiedä, mikä nyt on kriisin nimi, mutta ajatus valmistumisesta on rantautunut jälleen. Gradu, jonkin verran muita opintoja, aika paljon aukkojen paikkailua. Ei liene mahdotonta.

Kunhan ensin pystyisi käymään yliopistolla niin, ettei tule kylmä hiki, ujous, harmitus, kuuma ja turhautuminen, henkinen jumppasalikammo ja halu piiloutua kiusaajilta. Mä tiedän, että jossain siellä on oppimista, ajattelua, oivalluksia, keskustelua. Niistä tykkäisin.

Unettomuus

2007-12-10T19:47:00.000+02:00

Voi kärsimys. Tylsää, tyhmää ja inhottavaa. Olen nukkunut jo yli kuukauden aika huonosti, mutta nyt en ole yli viikkoon tehnyt kunnon treffejä nukkumasan kanssa. Torkkunut sellaisia korkeintaan tunnin pätkiä silloin tällöin.

Järki pysähtyy. On huono olo. Naama tuntuu olevan koko ajan turvoksissa. Silmäkulmassa nykii elohiiri, välillä pitkiä aikoja. Olen zombi. En pysty keskittymään mihinkään.

Tiedän, että tämä helpottaa, kun päivä hiukan pitenee ja tulee lunta, joka muuttaa maailman muutenkin valoisammaksi. Keväällä nukun jo oikein hyvin. Mutta voi armas kun kevääseen on niin pitkä aika.

Auttaiskohan kirkasvalolamppu?

Sitä on nyt liikkeellä

2007-12-04T21:07:00.000+02:00

Moni on jo muistellut, mä sain lopullisen inspiraation Sivukujalta.

Säännöt:

- Tässä on lueteltu 15 (nyt jo 20) sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

Sanat:

1. Kampa. Miksi takut piti kammata auki kiskomalla niitä kammalla hampaat irvessä? Vasta vanhempana tajusin, että solmut aukenevat helpommin, kun ne availee pienissä erissä ja latvoista alkaen.

2. Lintu. Kesäkalkkunoiden ruokinta oli mun tehtäväni. Valmisrehun jatkeeksi keitin niille perunoita isossa pyykkipadassa ja keräsin ylijäämävihanneksia puutarhalta. Kamalaa pöperöä, mutta linnut ahmivat sitä innokkaasti ja tallasivat sen, mitä jäi jäljelle.

3. Meri / järvi. Mummola oli toisella puolen Suomea. Matka sinne oli pitkä, mutta ei niin väsyttävä, etteikö heti perille tultua olisi käyty järvessä uimassa. Taisi olla uimakelvottoman joen rannalla asuneen lapsen ehdoton vaatimus tämä....

4. Kitara. Teininä opettelin tohkeissani rämpyttämään akustista kitaraa. Se tuntui jotenkin hienolta ja tärkeältä, kun parin kaverin kanssa vaihtelimme soittokokemuksia. Missäköhän sekin kitara nyt on?

5. Kello. Yhteen aikaan pelkäsin kovasti, että kaikki talon kellot ovat siirtyneet väärään aikaan ja myöhästyn koulusta. Onneksi Neiti Aika kertoi mulle joka aamu tarkan kellonajan. Joskus useasti yhden aamun aikana.

6. Oksentaminen. Pääsin joskus ala-asteikäisenä ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni, ryhmäbussilla satamaan ja laivalla Ruotsiin asti. Jännäsin jo menomatkalla niin, että alkoi oksettaa. Satamassa laivaa odotellessa jouduin käkkimään bussin ulkopuolella, etten sotkisi paikkoja. "Voi voi, jo tuon ikäisenä mennään laivalle ja ollaan noin huonossa kunnossa", päivitteli joku ohikulkija. Minä en tietenkään sanonut siihen mitään.

7. Mummo. Viimeinenkin isovanhempani kuoli, kun oli aika pieni. Sitä ennen mummo ehti tehdä ainakin yhden merkittävän teon. Hän päästi mut ulos kamarinsa vaatekaapista, jonne olin onnistunut itseni sulkemaan leikeissäni.

8. Kirja. Monta kirjaa. Kirjasto. Monte Criston kreivi oli yksi ensimmäisistä paksuista kirjoista, jonka luin. Monta iltaa, ja kirja vain jatkui!

9. Pipo. Ala-asteen aikainen hirmuisen iso, pörröinen villapipo, johon koko pää melkein upposi. Sinistä, valkoista ja mustaa. Tajusin vastaan jälkeenpäin, että kaverini naureskelivat sille pipolle. Se oli erilainen kuin muilla, ja tosiaan aivan älyttömän suuri.

10. Matematiikka. Ensimmäisenä kouluvuonna liimattiin, piirrettiin ja väritettiin ahkerasti erilaisia alkioita erilaisiin joukkoihin. Mulle ei koko aikana valjennut, mitä tekemistä sillä oli laskemisen kanssa. Teininä jatkoin samaan rataa piirtämällä ja kirjoittamalla matikankirjat täyteen jotain, millä ei ollut mitään tekemistä laskemisen kanssa.

11. Metsä. Se oli siinä lähellä, ja aivan loistava leikkipaikka. Vielä hauskempaa siellä oli, kun myrsky kaatoi puita ja muodosti linnoja, siltoja ja esteitä. Siskon kanssa leikimme tuulenkaadoilla myös jättiläisen hammaslääkäriä: raaputimme maata pois pystyyn kääntyneistä juurakoista.

12. Ukkonen. Kaikki ne ukonilmat ja muut sateet, jotka kuivina kesinä satoivat johonkin muualle! Sääennustetta tuijotettiin silmä kovana ja taivaanrantaa tarkkailtiin, mutta turha toivo. Taas piti kastella, ja kastella, ja kastella vielä vähän lisää.

13. Hiukset. Tukka auki ei saanut lähteä mihinkään. Kompromissiksi syntyi kampaus, jossa pitkät etuhiukset on nostettu ponnariksi ja takahiukset saavat olla valtoimenaan. Kauneimmassa hiuspompulassani oli kimppu pieniä kukkia valkoisella pohjalla. (Taannoin ostin vähän samannäköiset vain saadakseni hypistellä niitä.)

14. Sisko / veli (valitse toinen). Siskosta olisi niin paljon sanottavaa! Hirmuisesta nujuamisesta ja väännöstä maailman eniten samalla aaltopituudella olevaksi ihmiseksi.

15. Ikkuna. Kun meidän talo rakennettiin, tehtiin isoja ikkunoita. Draculan lukemisen jälkeen olin aivan varma, että vampyyrit kurkkivat niistä sisälle. En uskaltanut katsoa.

16. Kalenteri. Pieni keltakantinen teinikalenteri, johon oli huolellisesti kirjoitettu kaikki lähistön bändikeikat, kokeet, harjoitukset, luetut kirjat, kirjeenvaihto ja pari mystistä päiväkirjamerkintää. Siitä suorastaan huokuu tiheä nuori elämä.

17. Puuro. Äiti on aamu-uninen ja nukkui useimmiten vielä, kun me lähdimme kouluun. Kerran hän kuitenkin kinkesi itsensä parin viikon ajan jalkeille, keitti puuroa ja lähetti meidät kouluun. Ehkä joku oli sanonut, että niin pitää tehdä? Äiti oli aamuäreä ja puuro pahaa, joten huokaisimme helpotuksesta, kun palasimme takaisin normaalirytmiimme.

18. Harmoni / piano. Mummolassa oli urkuharmoni, ja se oli yksi maailman suurista ihmeistä. Sen lisäksi, että lapset saivat soittaa sitä, he saivat myös polkea ilmaa siihen. Palkeiden puuskutus on jäänyt äänikuvana päähäni, varsinainen soittoääni ei niinkään.

19. Lelu. Superpallo on vinkeä keksintö. Sitä oli kiva pompotella koulun pihassa kivilaatoilla ja uuden kevyen liikenteen väylän sileällä asvaltilla. Yhden superpallon hukkasin lumien tultua sinne pyörätien varteen. Seuraavana keväänä menin sille paikalle, mihin arvelin sen pomppineen, ja löysin sen heti aivan jalkojeni juuresta. Minusta se oli pieni ihme.

20. Puhelin. Se soi aina kahden maissa, kahvitunnin aikaan. Silloin oltiin sisällä, ja päästiin vastaamaan. Minä tosin en halunnut vastata, kun en olisi kuitenkaan osannut sanoa soittajalle, onko meillä juuri silloin myytävänä kaalia tai tomaattia tai mitä milloinkin. Jos olin yksin sisällä, kun puhelin soi, teeskentelin etten edes kuullut. Siitä sai moitteita, mutta se oli pienempi paha kuin joutua selittämään jollekin vieraalle äänelle, että ei todellakaan tiennyt varastotilannetta...

Saa jatkaa.

Kun kaikki muut, mutta minä en koskaan

2007-12-03T18:49:00.000+02:00

Liioittelua tuo otsikko. Vaikka välillä tuntuu, että kaikki ystävät ja tutut perheytyvät ennemmin tai myöhemmin, niin ei kuitenkaan käy. Enkä nyt tarkoita parinmuodostusta, vaan lastentekoa.

Olen jo ehtinyt kertoa, että lapsettomuus ei ole mulle tragedia. Joskus se kuitenkin nousee ajatuksiin tavallista voimakkaammin. Etenkin silloin, kun jälkeen yksi ystävä kertoo olevansa raskaana, tai että lapsi tulee taloon muilla keinoin. Tässä iässä lapsettomat tutut alkavat olla harvassa. Nekin, jotka sanoivat, etteivät koskaan, ovat sittemmin päätyneet iloisia uutisia ilmoittamaan.

Eikä siinä mitään. Muksut on mukavia. En mä kadehdi niitä keltään, ja ystävyydet jatkuvat. Kaveruudet saattavat kuihtuakin. Istun sujuvasti perheellisten seurassa, ja jos saan suunvuoron, osallistun puheenaiheisiin kummityttöni kuulumisilla.

Ystävät tietävät, että en ole katkera enkä pahoita mieltäni, vaikka saunaillassa puhuttaisiin pelkästään siitä, mitä kunkin lapset ovat viime aikoina tehneet. He taas eivät pahastu, vaikka annan usein keskustelun virrata melko huolettomasti toisesta korvasta sisään, toisesta ulos...

Joskus se silti iskee. Ajatus siitä, että kaikkien näiden muiden ihmisten tulevaisuudessa on jotain, mitä minulla ei ole. Jatkuvuutta. Elämää. Siinä kohtaa oma tulevaisuus näyttää autiolta ja yksinäiseltä.

Hetkellinen kauhu, joka menee tietysti ohi.

Lupauksen pitäminen, marraskuu

2007-12-03T00:11:00.000+02:00

Marraskuu on ollut elämässäni erilainen kuukausi. Olen pitänyt lomaa, enkä ole tehnyt oikein mitään. Se on tullut tarpeeseen, yleensä lomani kuluvat töitten, projektien, harrastusten ja muiden puuhailujen parissa. Nyt oli mahdollisuus toisenlaiseen lomailuun - ja melkoinen tarve, suorastaan pakko. Muutaman viime päivän aikana olen tuntenut itseni ajoittain jopa ihan ihmiseksi.

Annoin lupaukseni helmikuussa, joten nyt alkaa olla aika punnita sitä, mihin olen niiden kanssa päätynyt. Pian on aika kehittää uudet lupaukset sen perusteella, mitä tähän asti on tapahtunut ja mihin sitten kannattaisi pyrkiä.

Ruoka. En ole todellakaan tehnyt täydellistä parannusta, mutta ahdistuksen hetkillä sipsipussin (lue: kaiken epäterveellisen) houkutus on nykyään tuntuvalla tavalla pienempi. Karkkia syön nykyään aikaisempaa nopeammin, en siis välttämättä enempää. Sitä voisi vähän miettiä, tai se karkaa käsistä. Mutta varsinaisia "ahmin itseni tunnottomaksi" -kohtauksia mulla on ollut vähemmän kuin ennen lupausten antamista. Ja rehuja olen syönyt aika tasaseen.

Juoma. Parit oluet silloin tällöin ovat vähentyneet. Mieliteko ei ole niin voimakas kuin vuosi sitten, mutta on se olemassa. Entistä vähemmän tekee mieli lähteä baariin tai bileisiin, juomaan sosiaalisesti. Entistä useammin juon yksin kotona. Entistä selvemmin ymmärrän sen, että matalaan mielialaan ei olut auta - toisinaan sitä pitää silti yrittää.

Seksi. Tilanne on muuttunut aika paljon, oletan että hyvään suuntaan. Yksi ihan perustavaa laatua oleva ongelma tässä kuitenkin on, enkä oikein kykene ratkaisemaan sitä. Se myrkyttää mieltä välillä turhankin paljon.

Pelit ja tv. Loman aikana olen viettänyt joitain pelisessioita, mutta en ole kovin innostunut jatkamaan niitä, kun loma loppuu. Samoin olen katsellut telkkaria oikein urakalla, kun en ole saanut nukuttua. Näiden suhteen voisi ajatella, että marraskuu on ollut yksi suuri repsahdus. Toisaalta kyse voi olla myös aivojen tyhjäkäyttämisestä, joka juuri nyt on ollut enemmän kuin tarpeen. En ole jaksanut oikein edes keskittyä lukemiseen.

Vuoden pimeä aika on siis mennyt paremmin kuin pelkäsin. Paremmin kuin viime vuonna. Synkkiä hetkiä oli, ja tulee vielä lisää, mutta jotenkaan en tunne olevani niin syvällä suossa kuin vuosi sitten. Joulukuussa varmasti selviää, mikä tilanne ihan todella on. Miten töihin pääsee taas kiinni, kuinka nopeasti väsyy, löytyykö iloa muusta kuin jouluruuasta.

Pavlovin siskokset

2007-11-30T00:17:00.001+02:00

Sattuipa tässä yhtenä päivänä, että osuimme systerin kanssa lapsuuskotomme karkkikaapin äärelle. Kuinka sattuikaan...

Karkkikaappi on se keittiön kaappi, johon satunnaisesti taloon tulleet karamellit ja muut vastaavat ihanuudet laitettiin, ja josta makeannälkäinen lapsi saattoi ne hakea (ellei ollut tikkana paikalla jo ostoksia purettaessa, ei tavatonta sekään). Ei siellä aina mitään ollut, mutta tarkistamassa piti käydä kuitenkin.

Meille molemmille on kehittynyt tästä tavaksi etsiytyä säännöllisin väliajoin karkkikaapille ja avata sen ovi. Siis myös myöhemmällä iällä, kun karkkikaapissa ei ole vuosiin ollut mitään sellaista, mitä sieltä joskus aikanaan himoitsimme.

Että vähänkö on noloa huomata roikkuvansa edelleen karkkikaapin hantaakissa, vaikka on jo iso ihminen ja asuu omassa asunnossa, käy töissä ja tekee muitakin aikuisten juttuja? Jos ihan tietoisesti ajattelisi, että katsonpa tuohon houkuttelevan näköiseen kaappiin, sen voisi vielä jotenkin ymmärtää. Mutta ei, jalat kävelevät sinne ihan itte ja kädet saavat oven auki paljon ennen kuin aivot ehtivät aatella, että mitäs tässä ollaan oikein hakemassa.

Namiboksin ideoija on luultavasti ollut kärpäsenä katossa katsomassa, miten Pavlovin siskokset tallaavat polkua karkkikaapin eteen.

Nukkumatti on viisaampi kuin minä

2007-11-27T16:41:00.001+02:00

Tässä yhtenä yönä näin unta, että mun piti meloa alas kotipaikan ohi virtaavaa jokea. Merta kohti oli matka, mutta se edistyi todella hitaasti, jos lainkaan. Mulla nimittäin oli mukana pari kanootillista kaiken maailman vanhaa kamaa. Varsinainen kanoottikaravaani siis pilvisen, harmaan ja matalan maiseman keskellä.

Pysähdyin rannalle setvimään kuormaa. Taukopaikkani oli osuvasti yksi lapsuuteni leikkipaikoista, entinen kaatopaikka. Jätin roinat sinne, ja kun tavaraa ei enää ollut, hylkäsin kanootitkin. Jatkoin matkaa kelluen virran vietävänä, tuntematta sen kummemmin menetystä kuin riemuakaan.

--- Jep. Paljon on roinaa mukana, paljon turhaa. Kannattaako kaikesta luopua, se on eri asia - mulla on hiukan, tai paljonkin, sitä tapaa, että kun joku on huonosti, kaikki on huonosti.

Kun esimerkiksi töissä on yksi asia täysin pielessä ja sietämätön, en näe muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa ammattia ja saman tien mielellään myös kaikkia muitakin elämäni ympyröitä. Se taas ei ole mahdollista, joten en tee mitään. Paitsi tunnen oloni vieläkin onnettomammaksi ja turhautuneemmaksi.

Ryhtiä!

2007-11-25T18:36:00.000+02:00

Vietin aika monta päivää lapsuuskodissani, siellä missä asuin aina lukion päättymiseen saakka, ja mistä sen jälkeen singahdin kiireen vilkkaa maailmalle. Olin pääosan ajasta yksin ja ehdin ajatella kaiken maailman asioita. Omiani, lähinnä. En ole ollut näin pitkää aikaa noissa maisemissa ainakaan kymmeneen vuoteen.

Mahdollisesti kypsyneiden aatosten lisäksi toin tuliaisina melkoisen selkäkivun. Sen saman, jota podin nuorena ja vielä vähän vanhempanakin monta kertaa, kunnes erinäisten oivallusten jälkeen pääsin siitä jokseenkin kokonaan eroon.

Selkäkipu tulee mulle siitä, että olen, istun ja liikun pää painuneena, selkä kumarassa. Ryhtini on luonnostaan hiukan kumarainen, mutta melko pienestä pitäen olen tottunut kumartumaan vielä vähän lisää. Käpertynyt itseeni ja yrittänyt olla jotenkin huomaamaton. Toinen puoli minusta haluaa kyllä esiintyä ja saada huomiota, ja tekee sen sitten kaikesta käpertymisestä huolimatta.

Olen toki saanut kehotuksia ryhdistäytyä. "Nuori nainen, sinä olet vain laiska," totesi fysioterapeutti, kun selkäsärkyjä kouluaikoina tutkittiin. Sain ohjeet vääntää selkääni suoraksi seinää vasten ja vetää olkapäitä taakse.

Mutta ei se selkä niin koskaan oiennut. Ryhtini alkoi parantua siitä hetkestä, kun tajusin, mistä ryhti lähtee. Siitä, että antaa itsensä ojentua, ei pelkää, ei yritä väkisin. Se on vaikeaa.

Ihmiskeho on ihme kapistus. Kun nyt isona ja paljon tepsivää ryhtioppia saaneena menin lapsuuskotiin olemaan, kroppa painui itsekseen takaisin vanhaan kumaraansa. Siitä selkäkipu.

Voihan käpälä...

2007-11-19T01:26:00.000+02:00

Kyllä nyt harmittaa. Ensimmäisen kerran noin sataan vuoteen olen päässyt vakuuttavaan alkuun liikkumisessa. Juoksentelua enempi tosissaan ja vähän uuden kokeiluakin. Vaan kuinka käy?

Hajoaa käpälä. Määrätään lepoa epämääräisen pitkäksi ajaksi, eikä luvata että kyllä se varmasti siitä paranee. Voi parantua, mutta jos ei, palataan asiaan, pistellään piikkejä ja ties vaikka vähän leikeltäisiin. Nyt ei kuitenkaan voi tehdä oikein mitään, kun käpälä "ei haittaa normaalielämää".

Lyhyen matkan käveleminen on usein ihan ok. Pitempi matka on auts. Hiukan voi juoksennella, mutta pitemmästi on auts auts. Välillä ihan muuten vaan tulee käpälästä sähkösanoma: "Täällä sattuu!" Koskaan ei tiedä, milloin se päättää heittäytyä käyttökelpoisesta auts-linjalle.

Tekis mieli siis istua sohvassa ja syödä sipsejä. Kostoksi. Perhanan kroppa, kunnet pientä liikuntaa kestä. Oo sitten ilman ja ota tästä aivan törkeän iso annos suolaa ja rasvaa. Onko nyt hyvä, mitä?! Miten ois vielä neljänneskilon pussi sokeria ja lisäaineita?

PS. Aion viettää muutamia päiviä niin käymättömillä korpimailla, että netti ei ole sinne asti vielä ennättänyt. Blogitauko. Ja ei, en ole menossa vaellukselle :(

Jotain mukavaa

2007-11-13T20:35:00.000+02:00

Poistin taannoin tuolta sivupalkista hyvien hetkien muistilistani. Se tuntui jotenkin teennäiseltä, eikä siinä hetkessä karttunut lainkaan. Mutta onhan niitä hyviä asioita.

Ystävät. Läheisiä ystäviä on vähän, mutta mitä elämä olisi ilman heitä? Tämä päivä olisi paljon synkempi ilman ystävän kanssa vietettyä tuokiota, toisen kanssa käytyä pientä keskustelua ja kolmannen kanssa äkkiseltään vaihdettua tekstiviestiä.

Oma rauha. Huomenna mun ei ole pakko tehdä mitään eikä mun tarvitse tehdä mitään. Voin tehdä mitä haluan. Olen lomalla, ihan oikeasti.

Kirjat. Ainoa tuska on siinä, mihin kirjaan tarttuisin. Muutama on kesken, ja kukin houkuttaa omalla tavallaan. Huomenna on aikaa seilata kirjasta kirjaan.

Metsä, järvi. Siellä ne ovat, sinne voi mennä.

Blogit. Kirjoittaminen ei ole aina yksinäistä. Ihan mahtavaa :)

Koulukiusaaminen

2007-11-12T16:28:00.000+02:00

(Tämä kirjoitus ei ole kannanotto Jokelan tapaukseen, mutta sen ympärillä käyty keskustelu on kyllä saanut omat ajatukseni liikkeelle - olen jo pitkään miettinyt, että koulukiusaamisesta pitäisi kirjoittaa. En siis sano, että Jokelassa kiusattiin tai ei kiusattu, ja oliko sillä osaa vai ei.)

Tuttu juttu. Ensimmäinen kouluvuosi meni täysin kiusaajia pakoillessa, ja ihmekö tuo. Olin aivan täydellinen kiusattava. En tuntenut ketään luokaltani entuudestaan, ja aika harvoja koko koulustakaan, koska meidän kylässä oli niin vähän lapsia. En oikein tuntenut niitä sääntöjä, joiden perusteella koulunpihan ihmissuhteet toimivat. Olin ujo ja arka, enkä ihan takuulla osannut pitää puoliani. Lisäksi olin vielä hiukan erikoisen näköinenkin.

Joka välitunti yksi koulun isoista pojista kävi kimppuuni. Nimitteli, töni, syljeskeli. Jos hän ei ehtinyt, sijaisia löytyi kyllä. En huomannut, että kukaan olisi puuttunut asiaan, mutta jossain vaiheessa sain opettajalta luvan olla välitunnit luokassa. Myöhemmässä vaiheessa se kai sitten todettiin huonoksi ratkaisuksi, koska minut heitettiin taas pihalle kiusaajan armoille.

Seuraava pakopaikkani oli koulutalon nurkan takana. Juoksin sinne heti välitunnin alkaessa, ja tulin pois vasta kun piha alkoi tyhjentyä. Välillä kanssani piileskeli eräs toinen tyttö, joka ei hänkään ollut koulun suosituimpia... Yhtenä päivänä välituntia valvonut opettaja lähetti jonkun luokan Reippaista Tytöistä sanomaan, ettei koulualueelta saa poistua. Loput lukuvuodesta vietin koulutalon ulko-oven vieressä. Yläpuolelleni olisi voinut ripustaa lapun: "Kiusaa tätä."

Myöhemmin kuulin, että vanhempiani kehotettiin viemään mut kasvatusneuvolaan, kun mulla näytti olevan ongelmia. Äitini oli hiiltynyt ja todennut, että meidän likka ei oo hullu. Äiti itse kertoi selvinneensä kouluaikanaan kiusaamisesta sillä, että veteli kiusaajia risulla kintuille. Ja että kun pojat kiusaavat, se on vain rakkautta.

Toinen kouluvuosi alkoi paljon paremmin. Pahin kiusaajani pääsi kuin pääsikin luokaltaan ja meni toiseen kouluun. Meidän luokalle taas tuli monta uutta oppilasta, ja mä menin ihan oma-aloitteisesti juttelemaan sille kaikkein ujoimmalle tytölle. Meistä tuli kaverit. Ei kiusaaminen siihen loppunut, mutta kahta oli vaikeampi kiusata kuin yhtä.

Ensimmäinen kouluvuosi oli niin vaikea, että en ole oikeastaan koskaan sopeutunut kouluun. Olen toki menestynyt koulussa oikein hyvin, mutta se on eri asia. Lukioaika muistuu mieleen jopa kivana, mutta lähinnä siksi, että se jätti paljon aikaa rakkaille harrastuksille. Jotenkin olen kuitenkin aina se pikkuinen minä, jonka kaveriksi kukaan ei halua, jonka väärälle vastaukselle nauravat paitsi luokkakaverit, myös opettaja, ja joka ylipäätään on olemassa vain siitä armosta, että koulun ulko-oven vieressä sattuu olemaan hiukan tilaa.

Toisaalta olen myös se pikkuinen minä, joka päätti mennä juttelemaan toiselle ujolle. Se joka meni koulun teatterikerhoon, vaikka ei uskaltanut viitata tunnilla, koska ei halunnut puhua muiden kuullen. Vuoden kuluttua siitä lausuin runoa ihan yksinäni koko koulun edessä, enkä osannut pitää sitä kovinkaan suurena saavutuksena.

Kuten arvellaan saattaa, palaan vielä tähän aiheeseen. Se ei yhdellä kirjoituksella tyhjene...

Vapaaehtoinen mediapimento

2007-11-07T23:55:00.000+02:00

En lue iltapäivälehtiä.

En käy netissä minkään median sivuilla kurkkimassa kuvia tapahtumapaikoista tai tekijän ja uhrien tuttujen, omaisten tai kylänmiesten haastatteluja. En klikkaa, jos linkki usuttaa tirkistelemään.

En osallistu keskusteluihin, joissa vaahdotaan tapahtuneesta ja osoitellaan syyllisiä. Tämä koskee sekä elävää elämää että nettiä, ja myös keskustelujen kuuntelemista tai niiden lukemista.

Muuten käytän mediaa ihan normaalisti. Asiallisuutta lupaavat jutut luen ja katson.

Jokelan koulussa

2007-11-07T20:05:00.000+02:00

Voi ei.

Nyt jos koskaan tarvittaisiin malttia ja hillittyä käytöstä. Tekoa ei saa tekemättömäksi, vaikka miten huudettaisiin ja huidottaisiin oletettujen syyllisten perään (etunenässä tietysti internet, pelit, elokuvat, räminämusiikki ja moraalin yleinen rappio). Kenenkään suru ei siitä helpotu, jos tapauksen yksityiskohtia ja omaisten kyyneliä viskotaan ympäriinsä.

Aikanaan selviää, mitä Jokelan koulussa oikeastaan tapahtui. Ehkä siitäkin muodostuu kuva, miksi. Keskustellaan siitä, mitä pitäisi tehdä, ettei sama toistuisi. Metallinpaljastimet koulujen oville ja vartijat luokkiin? Mä tietenkin haaveksin koulusta, jossa henkilökunnalla olisi aikaa tutustua oppilaisiin ja huomata, jos jollain ei mene hyvin. Olisi asiantuntijaa ja turvaverkkoa, joiden avulla ongelmia voisi hoitaa jo alkuvaiheessa. (Onhan niitä nytkin, mutta ne tuntuvat olevan myös mainioita säästökohteita.)

Ei silti. Jos joku päättää järjestää joukkomurhan koulussaan, ei siinä välttämättä auta sen paremmin metallinpaljastimet kuin turvaverkotkaan. Tiedän. Merkittävää on silti se, kumpi keino nyt esimerkiksi tässä tapauksessa todetaan yrittämisen arvoiseksi.

Luonnonlapset, grr...

2007-11-06T11:10:00.000+02:00

Esimerkiksi näin: Pitäisi tehdä yhteistä projektia, joka ei ole kovin innostava. Työkaveri ei jaksa keskittyä, tekee hommat miten kuten & niin, että ne on pakko perässä korjailla. Tuijottelee taivaanrantaa, lauleskelee ja soittelee kavereilleen. Kun hänelle vihjaa, että työpanosta todella tarvittaisiin, mitä se vastaa? "En mä oikein pääse kiinni tämmösiin tylsiin hommiin. Mä olen vähän tämmönen luonnonlapsi, että pitää olla kiinnostavaa, kyllä mä sitten teen."

Tai näin: Tyypillä on tapana saada aivan järjettömiä raivokohtauksia töissä. Kohtauksen aikana haukutaan työkaverit rankasti henkilökohtaisuuksiin mennen, uhataan potkuilla ja kaikkien muidenkin alan töiden menettämisellä ikuisiksi ajoiksi. Kun tyyppi on purkanut pahan mielensä, kohtaus on ohi ja kaikkien pitää unohtaa se saman tien. Muu on murjottamista ja pitkävihaisuutta. "Mä olen jotenkin niin luonnonlapsi, että kun suutun, on vaan pakko antaa sen tulla ulos."

Entäs tämä? Pidetään pirskeitä, sanotaan vaikka että firman pikkujouluja, jotta sopii teemaan. Joku vetää niin paljon viinaa, ettei enää yhtään hallitse tekemisiään. Joku muu saa huolehtia, ettei mene henki tai terveys. Jos se ensin mainittu olisi vielä puhekykyinen, se kertoisi olevansa jotenkin vaan niin luonnonlapsi, että ei vaan osaa lopettaa juomista ajoissa, ja sitten vaan tapahtuu kaikenlaista kummallista...

Mä ymmärrän, että lapsena ollaan lapsia, vastuusta vapaita, ei hallita tunteita ja haluja, tehdään mitä tykätään, kunnes joku asettaa rajat. Ymmärrän senkin, että tietty lapsenmieli säilyy hamaan hautaan saakka, ja niin on hyvä.

Mutta sitä en ymmärrä, että aikuisten ihmisten maailma tuntuu olevan täynnä isoja lapsukaisia, jotka ovat luonnonlapseudestaan ylpeitä. Jos mä en haluu, mun ei tartte. Jos musta tuntuu, mun pitää saada. Jos mä pidän siitä, se kuuluu mulle. Mun lelut. Ton lelut! Tahtoo! Heti! Byääh... Toi ei antanut, vaikka halusin, ja se töni mua, kun yritin ottaa kuitenkin. TOI TÖNI MUA!!!

Jumankekka. Jos olisin eräilläkin työpaikoillani oikeasti töissä enkä pätkätyttönä, saattaisin ääneen kysyä, ollaanko tässä jossain hiekkalaatikolla kenties. Mutta kun en voi asiaa auttaa, yritän vain pysyä pois tieltä. Yritän myös olla ottamatta sitä huolehtivan vanhemman roolia, sillä sehän valtuuttaa luonnonlapset jatkamaan valitsemallaan tiellä. (Kyllä mä känniset kaverit silti yritän saada turvallisesti kotiin.)

Lupauksen pitäminen, lokakuu

2007-11-04T19:44:00.001+02:00

Taas yksi näitä kollotuksia. Vihdoin päästään testaamaan, mitä vuodenajan pimeneminen saa aikaan "lupaavasti alkaneessa" elämänmuutoksessa.

Sanalla sanoen: tuhoja. Tosin syytän työelämän käänteitä enemmän kuin vuodenaikaa, mutta ainahan nämä hankalat asiat kasaantuvat.

Mieli on maassa, välillä tuntuu, että maan alla. Ei jaksa, ei huvita, ei pysty, ei kykene. Jos on ihan pakko, sitten voi jotain tehdä. Kyllästyttää, tympii, ärsyttää, vielä kerran kyllästyttää. Ja milläs sitä olotilaa taas hoidettiinkaan?

Ruoka. Kyllä.

Juoma. Sitäkin.

Seksi. Vähempi. Harmi.

Pelit ja tv. Enempi. Piru vieköön.

Lokakuu meni ihan kohtuullisesti siihen saakka, että työelämä alkoi oikutella. Sen jälkeen on ollut helppo lipsua jo hyväksi havaitsemistaan tavoista. Omenat kuivuvat hedelmäkorissa, jugurtti-puolukka-lese-aamiainen jää syömättä, koska sen voi korvata kahvilla ja suklaalla. Kirjat makaavat lukemattomina, sillä tv tarjoaa sopivaa aivojen sammuketta. Yöllä en saa nukuttua, ja sen takia olen päivät enemmän tai vähemmän sumussa.

Lenkillä käyminen olisi pelastus, ja sinne jopa tekisi mieli. Vaan kas, jalkani tuli sopivasti kipeäksi eikä oikein suosi harrastustani. Pääsen parin viikon kuluttua näyttämään sitä lääkärille, mutta jo ennen sitä olisi hyvä keksiä jokin talvilaji... Sellainen, jota voi tehdä omia aikojaan, myös pimeän tulon jälkeen, ja johon ei liity kovaa vauhtia kulkevia kanssaliikkujia.

Ei tämä kaikki silti täysin toivottomalta tunnu, kumma kyllä. Tai ajoittain tuntuu, mutta joskus tulee myös lyhyitä rauhallisia hetkiä. Välillä suorastaan annan itselleni hetkeksi luvan olla tekemättä mitään ja pyrkimättä mihinkään. Se on varmasti paras muutos viime vuoteen verrattuna: en tunne lepäämisestä ihan hirveätä syyllisyyttä - enkä yritä teholevätä, mikä nyt on ajatuksenakin jo aika nurinkurinen.

Vuosipäivä

2007-10-31T19:33:00.000+02:00

Aloitin blogin vuosi sitten ankeissa tunnelmissa.

Kolmisen viikkoa sitten olisin voinut vielä sanoa, että nyt menee huomattavasti paremmin. Sen jälkeen työelämä on näyttänyt nurjan puolensa ja äitynyt vallan ahdistavaksi. Sen mukana tuntuu melkein kaikki muukin painuvan alamäkeen.

Mutta ei niin huonoa, ettei hyvääkin. Jos en olisi vuoden verran yrittänyt hiljakseen pohdiskella keinoja päästä kauemmas sieltä romahduksen partaalta, jos en olisi jotain pientä tehnytkin, en ehkä olisi näitä viimeaikaisia käänteitä jaksanut. Jos olisin ollut tänä syksynä yhtä väsynyt kuin olin vuosi sitten, olisin luultavasti jo antanut periksi ja jäänyt peiton alle piiloon.

Paljon on vielä tehtävää, joten tästä toiseen vuoteen...

Eespäin, hoitajat!

2007-10-25T13:58:00.000+03:00

Otin pari päivää miettimislomaa. Piruako sitä kapitalistille uurastamaan, kun kohta voin ryhtyä itse omaksi kapitalistikseni... Miettimislomalla on hyvä vehdata hetkinen muissa kuin omissa ongelmissa, innoituksen nappasin Olïver Kaïmalta.

Tehyläisten joukkoirtisanoutumista jaksetaan kauhistella. "Täällä hoitosi vaarantuu", taiteili kannessaan jompikumpi iltaläpysköistä.

Totta. Varmasti jokainen, joka hoitoa tarvitsee, on näinä päivinä huolissaan siitä, miten sitä saa. Sairaanhoitopiirit yrittävät tuottaa tietoa huolestuneille, ja ihan neutraalistikin annettu info saa helposti tehyläisiä syyllistävän sävyn. Lonkat jäävät leikkaamatta ja synnyttäjät kotiutetaan heti, kun napanuora on katkaistu.

Mutta mites me on tähän tilanteeseen päädytty? Tehyläisille, hoitajille ja muille, maksetaan palkka yhteisistä rahoista. Kun mielipiteitä kysellään, yleinen toivomus on, että verovarat menisivät vanhusten ja sairaiden hoitoon. Siitä huolimatta sosiaali- ja terveysmenoja alibudjetoidaan säännöllisesti. Sovelletaan teollisuudesta, liukuhihnan äärestä opittuja tehostamistoimia.

Sairaat pitää kuitenkin hoitaa. Tilanne on konkreettinen siinä vaiheessa, kun itse makaat siinä petissä ja tarvitset apua. Hoitajan työaika on jo loppunut, mutta koska ketään muuta ei nyt juuri saada, hän tekee toisen vuoron vielä putkeen. Jos vaihtoehto on, että potilaat jäävät hoitamatta, niin mitäpä teet?

Ylityöt, lyhyellä varoituksella tulevat vuoronvaihdot ja työntekijöiden joustaminen tilanteessa on alalla enemmän sääntö kuin poikkeus. Järjestelmä nojaa siihen, että väki venyy, ja venyy paljon. Meidän yhteisillä rahoilla pidetään siis yllä systeemiä, jossa tehokkuus revitään henkilöstön selkänahasta. Me elämme yhteiskunnassa, jossa on aivan oikein ja kohtuullista, että ihmisten hoitamisesta ei tarvitse kovin paljon maksaa.

Aikaisempina vuosina hoitohenkilöstöllä ei ole ollut todellista mahdollisuutta ajaa palkankorotuksia itselleen. Ei ole pitkäkään aika siitä, kun hoitajia oli joka lähtöön, ja lyhyestäkin työsuhteesta sai olla kiitollinen. Nyt hoitajista on pula. En yhtään ihmettele, että vuosia kestäneelle joustolle halutaan nyt laittaa piste.

Vielä hippunen prosenttilaskua. Jos isompaan ja pienempään palkkaan tehdään suurin piirtein samalla prosentilla korotus, mitä se tekee palkkojen väliselle erolle? Entä jos sama toistetaan useampana vuonna?

Enkä muuten ole hoitoalalla töissä.

Stressiä

2007-10-22T19:42:00.000+03:00

Varoitus: Masentava kirjoitus. Ei menetä mitään, jos jättää lukematta. Hauskempia on vielä joskus tulossa...

Olen viime päivät ollut melkoisen alamaissa noiden työasioiden takia. Fiilis on se, että en jaksa, en halua eikä millään, mitä olen tehnyt, ole mitään merkitystä. Voisin lopettaa työt heti, jos osaisin jotain muuta. Ja jos ei masenna, niin sitten ärsyttää, risoo ja repii. Vaihtelua siis.

Tässä yhtenä päivänä tuli puheeksi stressi. Miten pieni paine on hyväksi ja parantaa toimintakykyä. Miten pitkäaikainen stressi syö voimavaroja, kaventaa havaintokykyä ja haittaa oppimista. Ettei se ole lainkaan hyväksi ihmiselle.

Kävin siitä sitten miettimähän, että kauanko olen ollut jokseenkin tai vielä enemmän stressaantunut. Kauan. Se on jäänyt jotenkin päälle, mennyt liian pitkälle. Mä en näköjään pääse siitä millään eroon, vaikka välillä kuvittelenkin, että menisi paremmin. Henkinen liikkumavara on kutistunut pelottavan pieneksi: kun tulee vastoinkäymisiä, mulla ei ole voimaa kohdata niitä.

Sillä mä olen ihminen, joka kestää paineita, kiirettä ja vastuuta hyvin. Muhun voi luottaa, mun varaani voi laskea. Paitsi että juuri nyt ei voisi - sitä vaan ei kukaan tajua. En minä, eikä kukaan muu. Inhottavaa, kun itsekin uskoo olevansa se ihminen, joka nyt ainakin hoitaa kaikki asiat.

Jäin muistelemaan, miltä tuntuu silloin, kun ei oikeasti ole stressaantunut mistään. Voi ajatella huomista päivää olematta siitä huolissaan. Pienistä huolista ei kasva suuria, ja suuret eivät häämötä edessä hahmottomina möykkyinä, joista ei saa otetta.

Sitäkin mietin, olenko pilannut elämäni lopullisesti. Opinko olemaan huolettomampi (vaikka edelleen vastuuntuntoinen)? Vai olenko loppuikäni tällainen, aina enemmän tai vähemmän stressaantunut?

Jälkihuomautus: Vitsit kun tuo työjuttu olisi edes sattunut helmikuun ja syyskuun välisenä aikana. Loka-marraskuu on muutenkin kaikkein raskainta ja pahinta aikaa, mieliala painuu miinukselle ja pitäisi vain pystyä ottamaan rauhallisesti ja jopa päästämään itsensä vähän vähemmällä arjen kaarroksissa.

Työelämä palkitsee ahertajaa

2007-10-18T17:34:00.000+03:00

No ei!

Mikä siinä on, että kun on jättänyt kesälomat väliin saadakseen työt tehdyksi, niin eipä ehdi juuri siitä tuiskeesta toipua, kun ilmoitetaan muutoksista. Se, mikä ennen tehtiin näin, tehdäänkin nyt jollain muulla järjestelyllä. Vielä ei ole selvää, millä, tai tehdäänkö ollenkaan, tai kuka tekee.

Seuraavat kuukaudet vietän siis miettien, jatkuuko työt, ja jos jatkuu, millaisin ehdoin. Neuvotteluja käydään, yllätys yllätys, juuri silloin kun mulla piti olla vihdoin lomaa. Se siis lomista.

Ai niin. Nyt pitäisi tietenkin olla poikkeuksellisen ahkera ja luova. Pitäisi pursuta ideoita ja tuoda itseään esille. Pitäisi ottaa selvää siitä, mitä eri mahdollisuudet toisivat tullessaan, ja muotoilla niistä oma, itselle edullisin ehdotus neuvottelupöytään. Pitäisi laatia varasuunnitelmaa ja kahmia lisätöitä (niitä, joista juuri olen jossain määrin hankkiutunut eroon, kun en vaan jaksa kaikkea).

Pahus. Minä kun ajattelin, että otan rauhallisemmin ja yritän olla vajoamatta kaamosmasennukseen. Mihin voi valittaa?

--

Uniin tämä tuli myös. Piti kävellä jalkakäytävää, mutta joku olikin tehnyt siihen eräänlaisen hissin. Osa jalkakäytävästä painui maan syvyyksiin. Minä mukana. Matkan jatkamiseksi olisi pitänyt osata hypätä pois hissistä, kun se jälleen kohosi. En osannut: en nähnyt, mihin kohtaan olisi pitänyt astua, muut tuuppivat ja tönivät minua ja vaatteissani oli jonkinlaisia nauhalenkkejä, joista jäin seinään kiinni. Heräsin aika ahdistuneena ajattelemaan, että joku sitä hissiäkin kuitenkin tarvitsi.

Sananvaihdantaa

2007-10-15T19:30:00.000+03:00

- Kyllä mun mielestä on ihan asiallista lajitella jätteet.
- Tyhmä. Samalle kaatopaikalle ne kuitenkin menee. Sua on huijattu.
- Eiku mä olen käynyt siellä kaatiksella ja katsellut, kun biojäte laitetaan maatumaan.
- No sehän haiseekin tosi pahalle. Ajattelisit niitä, jotka asuu siinä lähellä.

- Olen alkanut säästää vettä suihkussa.
- Tyhmä. Ei Suomesta vesi lopu. Ja jos sä et käytä sitä vettä, niin naapurit käyttää kyllä. Anna valua vaan, kun kerrat siitä maksatkin.

- Tuulisähköö, vihdoinkin!
- *huokaus* Kai sä tiedät, että sitä samaa sähköä sun pistorasiasta tulee edelleen?
- Joo, mutta tää on mun kannanotto ydinvoiman lisärakentamista vastaan, kun laitan rahani tuulisähköön.
- Jaajaa. Ydinvoima on kyllä paras keino torjua ilmastonmuutosta. Ja onhan se parempi, että ne ydinvoimalat rakennetaan tänne Suomeen eikä Venäjälle. Ja ajattele muuttolintuja, miten niille käy kun rannat on rakennettu täyteen tuulimyllyjä?

- Joo, oishan se kiva lentää pitkäksi viikonlopuksi Keski-Eurooppaan, mutta kun siitä tulee kamalan paljon päästöjä ja vain tosin vähän lomaa.
- Just. Heti ollaan syyllistämässä. Ja onhan sulla noi nahkakengät, eikö sekin oo sitten väärin, mitä? Ei ehkä kannattais sanoa mitään niin kauan kuin käyttää nahkakenkiä ja ajaa hissillä.

- Ilmastonmuut...
- Se on kuule huijausta. Maapallolla on aina ollut kylmiä ja lämpimiä kausia.

On siis Blog Action Day, johon päätin osallistua sen kunniaksi, että löysin Taviokuurnan! Vielä ehtii.

Takaisin junttilaan

2007-10-12T16:01:00.000+03:00

Istuin tässä yks päivä tilaisuudessa, jossa oli niin sanotusti parempaa sakkia - ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet elämässä Jotain ja tulleet Joksikin. Tervehdyksiä vaihdettiin ja hymyiltiin paljon, juteltiin keveitä ja henkeviä. Mä tyydyin nyökkäilemään niille, jotka tunsin, ja tarkkailemaan tilannetta kauempaa, minä kun en ihan totta puhuen kuitenkaan ole Kukaan. Fiksuuden henki leijui tilaisuuden yllä...

Siinä sitä monimutkaista kuviota katsellessa tulin ajatelleeksi, että olen aika kaukana juuriltani. Mähän olen kotoisin junttilasta. Siellä syödään pannulla käristettyä sikanautaa, katsotaan lauantain viihdeohjelmat esiintyjien henkilökohtaisia ominaisuuksia äänekkäästi kommentoiden, töllistellään naapurin tekemisiä keittiön ikkunasta ja riidellään sen naapurin kanssa raja-aidasta ja postilaatikon paikasta. Sivistys on sitä, että koulussa saa kymppejä ja pianotunnilla oppii paukuttamaan tunnetuimpia teemoja valituista klassikoista. Koulua käydään, jotta saadaan hyvät ammatit. Teatteriin mennään kerran vuodessa hajusteilla lastattuna katsomaan jotain hauskaa. Aids on Jumalan rangaistus homoille ja ulkomaalainen ymmärtää kyllä suomea, kun sille huutaa riittävän lujaa. Kasvissyönti on naurettavaa pelleilyä. Aina ollaan oikeassa, mutta silti ei saa kuvitella olevansa mitään erityistä. Ja jos joku kysyy, meillä menee hyvin.

Yläasteikäisen olin tikahtua kateuteen, kun tutustuin luokkakaveriini, joka kävin äitinsä kanssa teatterissa ja jonka kotona kuunneltiin klassista musiikkia. Että siis jollekin nämä asiat saattoivat olla ihan itsestään selviä, ja keskustelujakin saatettiin käydä julistamatta heti alkuun, että sanokoon kuka mitä vaan, kyllä sikanauta on kuitenkin parasta. -- Onneksi isä oli vienyt mut kirjastoon. Sain mahdollisuuden...

Olen siis kapinoinut oikein reippaasti monia lapsuudenkotini rajoja vastaan. Kylläpäs, minäpäs ryhdyn harrastamaan teatteria. Joopas, jätän opinnot kesken ja meen töihin. Enpäs, en rupea lääkäriksi enkä edes sairaanhoitajaksi, vaikka ne olisivat tytölle hyviä ammatteja. Syönpäs pelkkiä rehuja ja niitäkin vain kupillisen päivässä. Minustapas tulee jotain ja Jotain ja naapuritpas saa ajatella ihan mitä lystää.

Mutta menikö siinä rytinässä myös jotain sellaista, mitä haluaisin säilyttää? Junttilassa osataan pitää elämä yksinkertaisena. Tehdään työt ja sen jälkeen voidaan ihan vaan istuskella sohvalla ja rapsutella kissaa leuan alta. Lähdetään kokemaan katiskaa ja taitellaan vihta siitä lähikoivikosta. Mennään naapuriin kylään ja saadaan pitkä keskustelu aikaan siitä, kumpi juoksee lujempaa, tiikeri vai leijona. Syksyllä korjataan sato ja talvella työkalut. Käsille on paljon töitä, joita tehdessä aivot saavat vaeltaa vapaasti. Talolta ei tarvitse kävellä kuin muutama askel, ja kaikki tähdet näkyvät.

Niin. Siinä sitten istuin kaikkien hienojen ihmisten keskellä ja kaipasin takaisin junttilaan... Tai tarkemmin ottaen, koska paluuta on vaikea kuvitella, toivoin että saisin pienen palasen junttilaa tänne luokseni.

Ryppy

2007-10-11T20:23:00.000+03:00

Nyt mullakin on sellanen, huomasin tuos yks päivä peiliin katsoessani. Toki naamas on kaikenlaisia vakoja ja uurteita, mutta tämä on eka sellainen vakavasti otettava ryppy. Vielä aika ohkanen, mutta ei varmasti mene enää pois. Se aikoo ihan selvästi perustaa siihen kodin itselleen. Se on aika symppis.

Ei se mua siis haittaa. Ikä kirjoo nahan, ja Kiirunan nahkaan kuuluvat monenlaiset läiskät, pilkut ja täplät. Nyt sit myös rypyt. Saa onnitella :)

Yhteen aikaan oli kavereiden syntymäpäivinä tapana viedä kimppalahjana purkki ryppyvoidetta. Huumoria, kato, kun toinen vanheni, täytti esimerkiksi hurjat 25 vuotta. Jopa 30. Viime vuosina ei ole enää rohjettu lahjoitella ryppyvoidepurnukoita...

Jumppasalikammo

2007-10-10T14:30:00.000+03:00

Rakkaat liikunnanopettajani kautta aikojen! Ymmärrän, että olette olleet aikanne kasvatteja ja parhaanne olette tehneet, mutta silti... Nyt kun tässä jo aikuisella iällä yritän aloitella harrastusta, joka vaatii jumppasalin käyttämistä liikuntatarkoitukseen, huomaan että se on kamalan vaikeaa.

Jo pukuhuoneen haju herättää sen tunteen, että emmä pärjää kuitenkaan. Saliin meneminen aktivoi loputkin muistot. En pysty enkä osaa. Keskittymällä pystyn tekemään jotain, mutta menen heti täysin lukkoon, kun opettaja katsoo tekemistäni.

Äiti aloitti liikuntakasvatukseni ilmoittamalla useaan otteeseen, että olen kömpelö, on paksut sääret ja isot kaviot. Liikunnan harrastaminen oli muutenkin joutavaa ajanhukkaa, koska peltotöissä sai liikuntaa ihan riittävästi.

Alaluokilla meidät pantiin heti pelaamaan jonkinlaista muunnelmaa kymmenestä tikusta laudalla. Mä en tuntenut pelin sääntöjä, joten pysyttelin varmassa piilossa koko liikuntatunnin ajan. Kerran opettaja laittoi mut peliin polttajaksi (tai mikä se nyt sitten on, en koskaan oppinutkaan niitä sääntöjä), mutta ei siitä mitään tullut. Olisi pitänyt huudella ihmisiä nimiltä sitä mukaa, kun heitä näki - mutta kun tulin eri kylästä kuin muut, en tiennyt kenenkään nimeä... Siinä sitten nökötin pallon vieressä keskellä koulun pihaa ja tunsin oloni surkeaksi.

Seuraava riemuvoitto oli pesäpallo. Sääntöjen oletettiin olevan tutut kaikille, mutta todellisuudessa mulle olisi pitänyt selittää myös se, miten räpylä laitetaan käteen ja mitä sillä on tarkoitus tehdä. Meidän kylässä kun ei todellakaan ollut riittävästi muksuja joukkuepelien harrastamiseen. Mitenkä niitä olisi pitänyt oppia? Ensin ei kerrota, mitä pitää tehdä, ja sitten moititaan, kun ei tehnyt - ja lisäksi annetaan kavereiden hoitaa varsinainen läksyttäminen. Miten ihmeessä joku alaluokkalainen voi olla niin kilpailuhenkinen, että tönii joukkueensa häviämiseen syyllistä (?) luokkakaveriaan vielä parin päivän päästä?

Sisällä pelattu polttopallo oli ehkä kaikkein kamalinta. Jotenkin mä jäin aina viimeisten joukkoon sinne poltettavaksi. Silkkaa huomaamattomuuttani. Liikuntatunneilla oli pienessä koulussa useampi luokka samaan aikaan, ja voi hirvitys, miten kovaa ne ylempien luokkien tytöt saivat sen pallon heitettyä. Sattui joka kerta.

Eipä siis mennyt pitkään, että olin saanut kerättyä itselleni huonon liikkujan imagon. Huomaamattani tein kyllä pitkiä lenkkejä koiran kanssa, pyöräilin harrastuksiini kilometritolkulla, kävin nuorisoseuran jumpassa ja kun vauhdikkain pituuskasvu loppui, minusta tuli hyvin notkeakin. Maatalon työt takasivat sen, että voimia oli enemmän kuin koulutytöllä keskimäärin.

Mutta... Juoksutestissä opettaja rohkaisi mua huutelemalla, että pitää mennä hiljempaa tai en jaksa loppuun asti. Jaksoin, yhtä matkaa luokan parhaan juoksijan kanssa. Osan kuntotesteistä jouduin tekemään kahteen kertaan, koska opettaja ei uskonut, että tulokseni voisivat olla niin hyviä. Ei siinä mitään, että pidetään huonona, mutta että epäillään myös valehtelijaksi. Tuloksista huolimatta yli seiskan liikuntanumeroa ei voinut saada, jos ei ollut jotain kivoja raidallisia jumppavermeitä. Ne kun osoittivat, että oli oikeasti aktiivinen.

Joukkuelajeista en ole koskaan oppinut pitämään. Koulun jälkeen olen osallistunut joukkueurheiluun tasan kaksi kertaa. Leikkimielinen pesäpallo-ottelu osoittautui verenmakuiseksi ja kirkkovenesoudussa tuli sanomista, kun joukkueemme ei ollut paras kaikista...

Erinäisissä jumppasaleissa ja muissa liikuntapaikoissa olen siis tuntenut niin monesti olevani epäonnistunut, väärässä paikassa ja kaikille kiusaksi, että se on jotenkin juurtunut aivoihin hyvin syvälle. Vaikka miten yrittäisin järkevästi selittää itselleni, että nyt on ihan eri tilanne, se vanha pikkuinen, onneton, reppana minä herää, kun haistan pukuhuoneen hajun.

No, kaikesta huolimatta aion jatkaa harrastustani ja opetella uuden lajin lisäksi myös olemaan jumppasalissa taantumatta pelästyneeksi pikkutytöksi.

Ammatillinen kriisi (jälleen kerran)

2007-10-06T18:44:00.000+03:00

Töistä ei tarvitse olla kovin kauan pois, kun ammatillinen kriisi iskee. Siis häh? Miksi mä tätä työtä teen, revin itseäni erinäisten ja erilaisten vaatimusten välillä ja olen jatkuvasti enempi tai vähempi tyytymätön aikaansaannoksiini. Etukäteen jännitän ja jälkikäteen harmittelen.

(No olen joskus tyytyväinenkin, joskus jopa aika paljonkin. Mutta ne hetket eivät oikein tahdo jäädä mieleen.)

Valitsin ammattini 15-vuotiaana, kun koulussa käskettiin suuntautua johonkin. Enpä oikein tiennyt, mitä olin valinnut, mutta olen sittemmin sitkeästi seurannut valitsemaani uraa. Koulutustakin on, mutta työelämä vei lopullisesti mennessään ennen valmistumista. Vakinaista, kokoaikaista työsuhdetta mulla ei ole koskaan ollut, mutta tosi pitkiä epätyypillisiä pätkiä kylläkin, monesti pari-kolme yhtä aikaa ja silppusuhteet päälle.

Olen kehittynyt ihan hyväksi siinä, mitä teen. Tiedän rajoitukseni, ja osaan käyttää vahvuuksiani hyväksi. Saan tehdä töitä itsenäisesti, mutta kuitenkin myös yhteistyössä muiden kanssa. Se on hyvä yhdistelmä.

Ja silti yritän koko ajan keksiä, mitä muuta voisin tehdä. Mitä osaisin? Mikä olisi sellainen ammatti tai työpaikka, johon siirtyminen ei merkitsisi koko työkokemuksen heittämistä hukkaan? Missä olisi inhimillistä? Saisi olla kovaakin, kunhan olisi inhimillistä ja jollain tavalla pitkäjänteisempää kuin tämä nykyinen.

Senkin haluaisin tietää, onko tämä nyt väsymys / uupumus / turhautuminen, joka puhuu, vai olenko todella kypsä tekemään jotain muuta. Pieni ammatillinen kriisi on silloin tällöin aina ihan paikallaan ja auttaa jopa keksimään uusia näkökulmia työhön. Mut kun fiilikset on luokkaa "en mene sinne enää ikinä, ihan oikeesti en mene", ei voi enää puhua pienestä kriisistä.

Välillä haaveilen työstä, jota voisi tehdä mekaanisesti ja unohtaa koko homman aina, kun sulkee työpaikan oven. Toisaalta epäilen kykyäni tehdä mitään työtä noin - ja jos joskus opin huolehtimaan vähemmän, opin sen kyllä minkä tahansa työn suhteen.

Lupauksen pitäminen, syyskuu

2007-10-04T18:06:00.000+03:00

Tervetuloa Kiirunan kurileirille, joka vaan jatkuu ja jatkuu.

Syyskuu meni a) nopeasti, b) hyvin ja c) huonosti. Töitä on ensinnäkin ollut ihan kiitettävästi, mutta tahti on huomattavasti rauhoittunut aikaisemmista kuukausista. Vaan annas olla, kun tulee vapaapäivä. Mitä mä teen? Pyörin ympäriinsä enkä osaa ottaa rauhallisesti. Tahti on jäänyt pahan kerran päälle.

Sikäli kuukausi meni hyvin, että päätökset ovat tulleet aika hyvin pidetyiksi. Lenkille lähtemisestä on tullut tapa ottaa aikaa itselle - kas se on kätevää, ei tavallaan tarvitse tehdä mitään, paitsi juoksennella.

Huonosti sikäli, että tunnen olevani koko ajan lähellä romahdusta. Väsyttää. Pienikin lepo ja irtiotto vetää olon ihan saamattomaksi. Käytössä on vain kaksi vaihdetta, täysillä tai ei lainkaan. Se ei oo hyvä juttu. Lenkkeilykin kostautuu, kun ennesvanhaan hajottamani ruumiinosat alkavat sanoa sopimustaan irti. Niin, ja unettomuus on palannut. Se on ihan paholaisesta.

Päivän pakolliset:

Ruoka. Kun menee hyvin, menee oikein hyvin. Kun repsahtaa, repsahtaa vähemmän kuin esim. vuosi sitten.

Juoma. Mä olen jättänyt monta "paria olutta" ottamatta. Niitä sellaisia, joita tulee lipitettyä yleiseen harmauteen, ahdistukseen, työahdistukseen... Pari kertaa taas tuli otettua humalahakuinen humala kotona tietokoneen ääressä (ja onneksi jätettyä blogit väliin niinä kertoina). Sellainen nopea känni, jonka tarkoituksena on puuduttaa niin paljon aivosoluja, että tunteet lakkaavat tuntumasta.

Seksi. Jonain päivänä ihan vaan kävi mielessä sellainen ajatus, että ehkä mun ei tarvitse olla siitä ihan niin huolissani kuin mitä usein olen. Siis sen riittävästä saamisesta koko loppuelämäni ajan...

Pelit ja tv. Tähän osioon olen tyytyväinen. Hallittua viihdekäyttöä. Ei kovin paljon. Se saattaa auttaa asiaa, että niin tietokone, tv kuin digiboksikin alkavat olla tiensä päässä. Huonosti toimivia rakkineita ei viitsi käyttää.

Töiden suhteen tein syyskuussa yhden päätelmän. Se menee näin: Jos tekee älyttömän pitkiä ja raskaita työputkia, tulee väsyneeksi, aivot surkastuvat ja ajatukset keskittyvät vain sen työn ympärille. Rahaa ei saa niin paljon, että se riittäisi korvaamaan työhön käytetyn ajan ja tarmon. Kannattaa siis pitää työrupeamat kohtuullisina.

Tuon kun saa vielä toteutettua käytännössä.

Kiiruna kävi pyydykseen...

2007-09-15T12:54:00.000+03:00

Teron hippajutskaan. Täten vietänkin hetken vapaapäivästäni tietokoneen ääressä, vaikka tiskaaminen oli tarkoituksenani. Ehtiihän sitä.

Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä.Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Mulla on päälläni Marimekon musta-valkoraitainen T-paita. Normaalisti mulla olisi päälläni jokin lähempänä elämänsä loppupäätä oleva paita taikka pusero, kotivaatteiden pinosta. Tänään vedin tämän Marimekon niskaani, koska siinä on vielä pari käyttöpäivää jäljellä ennen pesuun laittamista, ja haluan käyttää ne pois ennen uuden viikon alkua. Jotta ei siis tarvitse laittaa sitä maanantaina enää töihin. Loogista, eikö?

Jalassa mulla on edellisen lenkkeilyinnostuksen alkaessa kirpparilta ostamani mustat, väljät trikoohousut. Ne ovat hassua matavyötäröistä mallia ja aavistuksen verran lyhyet, joten lenkkeilyssä niistä ei ole ollut iloa. Kotihousuina ne ovat mukavan pehmeiksi kuluneet ja myös aivan äärettömän kestävät, Finnwearin tuote vuosien takaa.

Tässä kirjotellessani vetäisin jalkaani vielä joululahjaksi saamani valkoisen ja ruskean raidalliset, kadehdittavan nätisti kudotut villasukat. Varpaita palelee, kun haluan pitää ikkunaa auki.

Tavoilleni uskollisena en uskalla osoittaa haastetta kenellekään, mutta jos tämä hauskaksi osoittautunut vaatekirjoittelu kiinnostaa, olet juuri nyt haastettu! Mitä sulla on päällä? (Jees, tiedän, mä olen varsinainen umpikuja näissä haastejutuissa. Ehkä mä vielä joskus opin. Haastamaan.)

Huonoja enteitä, osa 2

2007-09-10T20:26:00.000+03:00

Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin, mutta täytyy palata asiaan, kun se taas vaivaa. Siis muisti ja sen ihmeellinen tapa nostella esiin kaikenlaista, mitä ei välttämättä tarvitsisi muistella.

Se on alkanut taas vähitellen, ja viime päivinä muuttunut suorastaan kiusalliseksi. Vähimmästäkin virikkeestä mieleen juolahtelee kaiken maailman roinaa menneisyydestä: mokia, kuviteltuja mokia, noloja tilanteita, kuviteltuja noloja tilanteita, väärinkäsityksiä... Tehdyistä töistä ja tapahtuneista asioista palailee muistiin täsmälleen niitä hetkiä, jolloin kaikki ei ole mennyt ihan tarkoitetulla tavalla.

Tänään olin juuri nousemassa järvestä. Siinä kohtaa kuuluu olla hyvä olo, viileä vesi on vienyt turhat huolet mennessään ja lähinnä kiinnostaa se, missä on lähin mukillinen lämmintä teetä. Ja juuri tuossa kohtaa pääparka assosioikin äkkiä siihen äärimmäisen ilkeään tunteeseen, joka syntyi kun kaaduin ja loukkasin itseni vajaa vuosi sitten lomamatkalla. Veden äärellähän sekin tapahtui, mutta silti: mistä ihmeestä tuo nyt sitten tuli? Miksei se mene pois?

Mä olen muutaman päivän taistellut näiden haamujen kanssa oikein todella. Ne eivät suostu haihtumaan, eikä niitä pysty järkeilemään pois. Yleensä tämä iskee sitten, kun on pimeää, kylmää ja sataa räntää. Nyt on vasta syyskuu, ja mun pitäisi olla tarmokkaimmillani.

No en ole. Uuden vuoden lupaukseni joutuvat nyt ensi kertaa todella koetteille.

Tekisi mieli tarttua ruokaan, syödä itsensä turvallisen piukeaksi. Alkoholi auttaisi myös, siis hetkeksi, mutta humalan haihduttua matalikot olisivat entistä syvempiä. Kaikkein mieluiten haalisi riittävän määrän edellä mainittuja ja linnoittautuisi pelaamaan vaikka muutaman megaerän vanhaa kunnon Sivilisaatiota. Yksi korvike tästä listasta puuttuu, mutta äkkiä sekin sinne saadaan...

Pitääkö nyt pinnistää enemmän vai antaa periksi ja levätä? Mikä siinä on, että juuri kun tuntuu ihan rauhalliselta, oma pää ottaa ja alkaa, sanonko ma suoraan, vittuilla? Niin paljon kysymyksiä, eikä juuri mitään vastauksia. Ei ainakaan vielä.

Huonoja enteitä

2007-09-09T19:38:00.000+03:00

Jo muutaman kerran on käynyt niin, että on pitänyt puhua jotain puhelimessa tai palaverissa, ja äkkiä pää tyhjenee totaalisesti. Ei ole yhtään ajatusta jäljellä, eikä mitään käsitystä siitä, mitä piti sanoa. Normaalistikin ajatus pätkii, mutta silloin saa aina jostain kiinni. Tämä on eri asia, ja melko lailla pelottavaa.

Vapaapäivien vietto on jokseenkin mahdotonta. Nyt kun niitä taas silloin tällöin on, sitä joko kasaa itselleen järjettömät määrät tekemistä ja paahtaa raivopäisnä paikasta toiseen. Kyse voi olla ihan mukavistakin paikoista, kavereiden luona kyläilystä ja teatterissa käymisestä, mutta yhdistävä tekijä on se paahtaminen. Toinen vaihtoehto on, että sammahtaa ihan totaalisesti eikä saa itseään edes ylös sohvasta.

Asiat alkavat kasaantua. Ihan konkreettisesti: silittämättömät pyykit, tiskaamattomat astiat, lukemista odottavat paperit. Kaikenlaista pitäis tehdä, mutta kun jokaiseen pikkujuttuunkin menee niin paljon aikaa ja energiaa.

Miten mä nyt saan itseni oikein todella tajuamaan, että juuri tässä vaiheessa olisi hyvä pitää hiukan vapaata ja tasoitella elämäänsä? Olen ollut koko kesän ihan ylikierroksilla, ja se vaan tuntuu nyt. Vauhtiin pääseminen alkaa taas vaatia sitä, että ajaa itsensä hurmoksiin (siinä sitä työnteon riemua), tai ei saa mitään aikaan.

Tunnen oireet, en tiedä parannuskeinoa. Tästä olen aina mennyt vain huonompaan suuntaan, tällä kertaa nyt sitten vielä tajuan, että pieleen menee.

Ja vitsit, kun töissäkin on just niin tosi kiinnostavia juttuja, joiden kanssa kerta kaikkiaan haluan olla tekemisissä. Ja toiseksi töissä on jälleen kerran se tilanne, että muutoksia on tulossa, ja siellä pitää olla paikalla omaa tonttia aitaamassa, tai joku muu laittaa mökkinsä siihen. Mitähän tästäkin tulee?

Lupauksen pitäminen, elokuu

2007-09-03T21:41:00.000+03:00

Vaikka olen ollut äärimmäisen blogipassiivinen viime aikoina, tästä on sentään jatkettava. Tarinasta tulee lyhyt, koska elokuu vilahti niin nopsasti ohi.

Ruoka. Kerran söin sipsejä. Oli jotenkin niiiin se aika kuukaudesta, että hyvä kun maltoin pussin avata ennen syömisen aloittamista. Pari karkkisyöminkiä, ei pahoja. Muuten aika hyvin, väittäisin.

Juoma. Ei oo ehtiny, ei oo jaksanu. Vapaapäivinä oon vähän yritellyt, mutta on tullut uni.

Seksi. Hm? Mitä se on? (Jotakin mistä pääasiassa haavelehtii issekseen, kunei aikataulut sovi yhteen, jumankekka. Kunhan nyt tästä vähän virkistyn, niin tähän tulee kyllä muutos.)

Pelit ja tv. Yritin tuossa yhtenä vapaapäivänä uppoutua pelaamaan, muttei innostanut. Pitäisi varmaan hankkia jotain uusia pelejä. Telkkari kyllästyttää myös.

Töitä oli alkukuusta paljon, eikä niistä oikein loppukuussakaan päässyt eroon. Ressi on hieman helpottanut, mutta väsymys oottelee ihan nurkan takana. Juuri nyt olen kuitenkin kohtalaisen rauhallisella mielellä.

Hämmästyksekseni olen jatkanut juoksentelua, ja toisinaan se sujuu suorastaan ihan kivasti. Matkaa voi pidentää ja vauhtia lisätä. Toisaalta nyt alkaa olla pari kohtaa kropasta jokseenkin vakiokipeinä, niille varmaan pitäis tehdä jotain?

Ensi-illat ovat alkaneet, ja mä en vielä käynyt teatterissa. Se on huolestuttavaa.

Pakko harrastaa

2007-08-29T20:09:00.001+03:00

Mulla on rakas harrastus. Aloitin jo nuorena, ja olen jatkanut sitkeästi läpi vuosien. Monta muuta asiaa on jäänyt matkan varrelle, mutta tämän kanssa olen sinnitellyt. Usein se on ollut henkireikä ja mahdollisuus tehdä sitä, mitä haluaa. Aika usein myös taakka ja kivireki, jota on rahdannut mukanaan velvollisuudesta.

Nyt olen ajatellut lopettaa. Tai ei lopettaa, mutta pitää taukoa. Jatkaa sitten, kun tuntuu siltä.

Käykö muille niin, että joku itselle rakas asia muuttuu vähitellen velvollisuudeksi ja sitä kautta jotenkin ikäväksi, pakoksi? Mulle käy.

Ongelma tässä on se, että jos minä en harrasta, ei harrasta moni muukaan. Olen ollut jo pitkään touhussa se, joka laittaa asiat liikkeelle. Viime talven väsymyksessä jouduin jo antamaan osittain periksi ja siirtämään vastuuta muille. Muut ottivat sen oikein hyvin kantaakseen, mutta ovat nyt ilmoitelleet, ettei se sitten kuitenkaan kiinnosta, se vastuu, siinä mitassa. Ei ehdi, ei jaksa, ei nyt juuri pysty ja kykene.

Ennesvanhaan harrastaminen oli erilaista. Oli porukoita, tehtiin juttuja, koska haluttiin. Ei laskettu tunteja, järjestettiin muut menot harrastuksen mukaan. - No myönnän, ei aina, aika on kullannut muistot. Mutta usein.

Nyt harrastukselle on laskettu 1,5 tuntia viikossa tiettyyn kellonaikaan. Harrastukseen tullaan melkeinpä saamaan hyvää palvelua, vaatimaan motivoiduksi tulemista ja sopiviksi paloiksi pilkottua elämystä. Ja vaikka homma on ryhmässä toimimista, jokainen ryhmään osallistuva minä osallistuu vain silloin, kun itselle ehdottomasti sopii. - Kyllä vaan, tämä on erittäin kärjistettyä, mutta on siinä paljon tottakin.

Tai sitte minä en vaan enää osaa tota juttua, aika on ajanut tädistä ohi ja on itse asiassa parempikin siirtyä harrastamaan jotain muuta.

Kesä taittuu syksyksi

2007-08-20T15:12:00.000+03:00

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Pidän siitä, että säät hiukan viilenevät ja illat hämärtyvät. Pelloilla, puutarhoissa ja metsissä kasvaa kaikenlaisia herkkuja. Uudet lyijykynät antavat lupauksia asioista, joita niillä syksyn mittaan kirjoittaa muistiin. Ajatuksia, ideoita, asioita, suunnitelmia. Ulkona on helpompi hengittää, ja uimavedet kirkastuvat kylmetessään.

Syksyn kääntöpuoli on se, että juuri nyt pitäisi tehdä sitä ja tätä, pitäisi aloittaa tämä ja tuo, pitäisi olla aktiivinen ja pitäisi osallistua. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Jos nyt ei ole mukana, saa myöhemmin hypätä liikkuvaan junaan. Kesälomilta palanneet ihmiset vaativat toimintaa ja heti - myös niiltä, jotka ovat juuri tehneet koko kesän railakkaasti töitä. Minulta.

Uhhuh. Ja juuri nyt pitäisi myös hakea työpaikkaa, jota en tule saamaan, mutta jonka hakeminen voisi johtaa muuten kiinnostaviin käänteisiin.

Tämä on jo toinen syksy, kun en ole mitenkään tarmoa täynnä. Olen kyllä kiinnostunut monesta asiasta, joihin pitäisi ryhtyä. Samalla tuntuu, että voimia ei ole enää kovin paljon varastossa. Niitä pitäisi kerätä.

Työuupuneille kuulemma annetaan ohjeeksi opetella ajattelemaan, että ei ole työpaikallaan välttämätön. Sieltä voi jäädä pois, ja työt tulevat kuitenkin tehdyiksi. Mutta hiisi vieköön. Minähän olen aivan varma siitä, että en ole omilla työmaillani välttämätön. Joissain kohdissa aika tärkeä, mutta kyllä ne hommat joku muukin hoitaa. Ja siinä se ongelma juuri onkin. Mitäs jos ne hommat hoitaakin hetken päästä se joku muu, ja meitsi jääpi rannalle?

Jotenkin tuntuu, että haluaisin kirjoittaa listan asioista, joita todella haluan tehdä. Toinen lista ehkä syntyisi niistä asioista, jotka on ihan oikeasti pakko tehdä, halusi tai ei. Ja kolmas lista siitä, mitä ei halua eikä ole pakko. Ihan mielenkiinnosta, eihän niitä listoja ole mikään pakko ryhtyä noudattamaan - hyödyllisintä olisi varmaan selvittää itselleen, missä itse asetetun pakon rajat menevät.

Syvä huokaus...

2007-08-13T14:48:00.000+03:00

Pahin on ohi työkiireiden suhteen. Meni aika tiukaksi. Päivä kerrallaan, ja ilta, ja useampi yökin. Nyt pitäisi palata tavallisempaan elämään... Sellaiseen, missä on vapaapäiviä ja vapaita iltoja, joiden aikana ehtii tehdä myös jotain, mikä ei ole ihan pakollista. Jännä nähdä, miten tässä käy...

Aloitan olemalla iloinen ja ylpeä tästä:

Kiitos Arokettu! Kiertoon laittaminen on vähän hankalaa, koska olen sattuneesta syystä vähän myöhässä asian kanssa. Kaikilla on tää jo, eikö ookkin?

Lupauksen pitäminen, heinäkuu

2007-08-01T18:59:00.000+03:00

Mulla alkaa muisti pettää sen suhteen, mikä se lupaus olikaan, mutta jatketaan jollotusta siitä, mihin edellinen jäi.

Ruoka. Salaatti-innostus jatkuu, kun on kaikkea hyvää, tuoretta, kotimaista saatavissa. Olen myös ottanut tavakseni pitää töissä pientä omenavarastoa, jotta kiljuvan nälän yllättäessä on jotain, millä taltuttaa sitä. Melkoisen työmäärän takia en ole kyllä aina ehtinyt syödä kunnolla, ja kesällä ei välttämättä ole samalla tavalla ruokahalua kuin talvella (joka onkin jo tulossa...).

Juoma. Töitä on ollut niin paljon, että en ole yksinkertaisesti voinut juoda mitenkään mainittavia määriä. Alkoholia siis. Kahvia senkin edestä. Mieli ois kyllä tehnyt, mutta itsesuojeluvaisto on puuttunut peliin.

Seksi. Tyhmien ideoitten osastolla on ollut aivan älyttömän hiljaista. En tiiä, onko se järki, joka on voittanut, vai onko liika työnteko kaventanut mielikuvitustani. Tämänhetkinen ajatukseni on, että jotkut asiat on syytä jättää tekemättä, vaikka kuinka olisi halua ja ilmeistä mahdollisuuttakin...

Pelit ja tv. Julistaisin nämä voitetuiksi, jos en tietäisi, että se talvi taas tulee.

Heinäkuun teema on ollut työnteko. Olen tehnyt kuukauden aikana kahden kuukauden työt. Se on ollut välillä oikein mukavaakin, koska näin kesäaikaan saa usein tehdä melko rauhassa - työpaikalla on hiljaista. Hyvä niin, työtahti on ihan riittävän rankka näinkin.

Olen myös ansainnut kuukaudessa kahden kuukauden palkan, mikä pätkätyöläiselle tarkoittaa taloudellista mahdollisuutta pitää kuukausi lomaa. Sitten joskus, kun tilanne on sopiva. Nyt nimittäin eletään - taas kerran - eräänlaista murrosvaihetta, ja pätkäläisen täytyy ihan oikeasti olla paikalla vahtimassa leiviskäänsä, jottei se katoa.

Nyt mulla on meneillään kokeilu, jossa yritän välttää karkkia ja muuta äkkisokeria. Niitä meni työputken alkupään ahdistukseen melkoisia määriä, joten ylipuhuin itseni luopumaan niistä sillä verukkeella, että kyse on vain kokeilusta.

Tuloksena on vakaampi olo ja painon putoaminen. Kas kummaa.

Jotta tämä ei vaikuttaisi liiallisesti menestystarinalta, sanottakoon vielä, että olen kauhian väsynyt. Kun työputki päättyy, on äärimmäisen tärkeää pitää taukoa niin, että hidastaa vauhtia vähitellen ja säilyttää suuren osan näistä nyt opituista hyvistä tavoista. Sitä mä en ole koskaan onnistunut tekemään hallitusti, joten haasteita on ihan just edessä.

Mää kans!

2007-07-31T21:11:00.000+03:00

Nyt kun vihdoin olen ehtinyt lueskella hiukan blogeja, olen törmännyt tähän, Celialla viimeks:

Tehtävänä on kääntää annetut virkkeet omalle murteelle.

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mu systeri punane hame mahtuu kyl mullekki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviiksä apuu siin mantsanope antamas kirjotustehtäväs?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Jaa. Tehrää sit niinko sää sanot.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummu sano hakevas meiä siin varttii vail kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mää meni Helsinkii sit pussil ko myähästyi junast.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksä nähny misää mu isovelje kännyy?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostiksä se hamee mikä me nähtii viime viikol Henka ja Mauka ikkunas (ko mää en kyl oo käyny siä sisäl koskaa)...

Omppuja ja päärynöitä

2007-07-30T18:51:00.000+03:00

Juoksenteluharrastus on jatkunut kaikkia esteitä uhmaten. Uiskenteluharrastus on voinut olosuhteisiin nähden hyvin, järvihän ei mene kiinni illan myöhäisempinäkään tunteina. Sinne, ja metsään, ehtii hyvin, vaikka työpäivä venyisi.

Harrastuneisuuden sivutuotteena huomaan, että kas kummaa, minen enää hölsky samassa määrin kuin ennen. Vaaka ei sitä huomaa, mutta mittanauhasta voisi nyt myydä pari tarpeetonta senttiä pois. Kiva, kunhan en ota laihtumista tavoitteeksi, sillä sitten menee taas kiville.

Nurinkurinen puoli tässä on se, että sentit ovat lähteneet aivan väärästä paikasta. Hiistake. Minä olen omppu, ja kun juoksentelu kaventaa ahteristoa, minusta tulee entistä ompumpi. Vyötäröltä ei tasan ole kadonnut sentin senttiä, kaikki ovat tallessa, tosin vähemmän höttöisessä muodossa kuin ennen.

Ainoa, mistä sentit häviävät nopeammin kuin lantiolta, ovat rinnat.

Niin kiire...

2007-07-23T21:12:00.000+03:00

Olen tehnyt ihan hurjana töitä. Työpäivän keskimitta on sellainen vähintään 12 tuntia, ja vapaata on jäänyt ehkä yksi päivä viikossa. Kuukausi tätä, toinen mokoma vielä jäljellä.

Milläs sen jaksaa? Olen ollut kovin varovaisesti muuten, lepäillyt, lueskellut, lenkkeillyt ja käynyt uimassa. Jokusen ystävän ehkä tavannut jossain välissä, mutta sanonut ei riekkumareissuille. Olen yrittänyt nukkua riittävästi.

Ja niin. Töistä kotiin päästyäni en ole avannut tietokonetta. Blogit jäävät lukematta ja oma päivittämättä. Palaan, kun urakka on valmis :)

Namiboksi

2007-07-14T15:52:00.000+03:00

Se työpaikalle pesiytynyt loinen ja verenimijä. Tahdonvoiman ryöstäjä ja nälkäisen, väsyneen työntekijän hyväksikäyttäjä. Kiroilisin ääneen, mutta on posket niin täynnä karkkia, ettei onnistu. Halvatun namiboksi.

On ollut töiden kanssa vähän hoppua tässä. Päivät ovat toisinaan vähän venyneet ja puuttuvaa aikaa on tullut nipistettyä muun muassa ruokailusta. Jättämällä syömättä. Tietyssä vaiheessa iltapäivää on pakko antaa itselleen periksi, laukata namiboksille ja ostaa itselleen jotakin hyvää. Jonka on siis ansainnut tekemällä kovasti töitä ja olemalla töistään huolestunut.

Viis siitä, että on vakaasti päättänyt syödä terveellisiä eväitään ja olla koskematta koko karkkilaatikkoon. Päätös pitää, kunnes tulee sopivan kiperä tilanne. Ja kun on kerran sortunut, aivoihin rakentuu jonkinlainen yhteys: ahdistus+nälkä+väsy = namiboksin aika.

Ja sit on hetken päästä paha olla, kun tulee ahmaistua jotain äkkimakeaa tyhjään vatsaan. Mutta se karkin luoma hetkellinen mielihyvä on jotenkin voimakkaampi. Kun on väsynyt, tahdonvoima pettää.

Koukussa ollaan. Niin paljon omenoita ei maailmassa olekaan, että niillä saisi tällaisessa tilanteessa iskevän makeanhimon talttumaan.

Kesätyöläisen arkea

2007-07-09T18:58:00.000+03:00

Töitä riittää. Kun kaikki kynnelle kykenevät ovat vetäytyneet kesälomille, pätkätyttö tekee pitkää päivää ja vähintään 6-päiväistä viikkoa. Nyt ansaitaan sen verran ylimääräisiä killinkejä, että talvella on varaa pitää oma kesäloma.

Tai ostetaan uusia kodinkoneita - miten ne osaavatkin hajota toinen toisensa perään lyhyen ajan sisällä?

Itse asiassa kesällä on kiva tehdä töitä. Kaikki tuntuvat ottavan asiat tavallista rennommin, kiire ei ole yhtä kiireistä kuin talvella ja jotenkin koko touhua leimaa jonkinlainen epävirallisuus... Töiden jälkeen ehtii päivänvalolla uimaan, vaikka menis miten myöhään, ja muutenkin jaksaa touhuta kaikenlaista.

Mutta (tämä muistiinpanoksi itselle) kyllä mä silti sen loman tarvitsen. Monena vuonna on käynyt niin, että työntäyteisen kesän jälkeen olen jatkanut ilman sen kummempia taukoja kohti talvea. Se tapahtuu aika helposti, kun syksyllä laitetaan kaikenlaisia projekteja alkuun ja niihin pitää päästä mukaan. Projekteja vetävät ihmiset ovat pääsääntöisesti pitäneet lomansa, eivätkä lainkaan ymmärrä, että joku voisi tarvita muutaman viikon lepoa ennen uusia haasteita.

Lupauksen pitäminen, kesäkuu

2007-07-01T21:58:00.000+03:00

Ja tää vaan jaksaa jatkaa tätä jauhamista siitä, mihin viimeks jäi.

Kesäkuussa tuli käytyä pari ääripäätä työn suhteen: reilu viikko töitä tauotta ja yksi viikko täysin vapaalla ja poissa ympyröistä. Pari muuta sillai kohtuullisessa määrin työllistettynä. Ei paha. Näin voisi elää.

Korvikeosasto ansaitsee kesäkuulta lyhyen käsittelyn.

Ruoka. Pääosin kohtuullista ja terveellistä. Olen ottanut asiakseni kehitellä erilaisia salaatteja, vaikka yleensä olen laiska laittamaan. Kolmena päivänä peräkkäin iso läjä karkkia nälkään oikein suorastaan tietoisesti, että tästä tulee nyt aivan hirvittävän huono olo. Ja tulikin.

Juoma. Kohtuullisesti. Krhm. Tyttöjen kanssa tuli kyllä kerran vedettyä vähän liikaa ja keksittyä kaiken maailman kolttosia, mutta järki voitti lopulta siinäkin.

Seksi. Pitkään vaivanneista tyhmistä ideoista voi vielä vaikka kypsyä jokin vähemmän tyhmä suunnitelma. Ehkä. Katotaan ny.

Pelit ja tv. Unholassa. Kotona ei välttämättä jaksa avata konetta, joten blogejakin tulee luettua ja kirjoitettua vähemmän. Ei liene harvinaista.

Ihmeekseni olen edelleen käynyt lenkillä. Tulee lähdettyä, jotenkin. Tässä yhtenä päivänä juoksentelu tuntui hetken aikaa melkein sujuvan, ei tuntunut pahalta missään kohtaa ja henki kulki kivasti. Välillä rahtaan itseni pyörällä rannalle pikku uimaretkelle, se jos mikä rauhoittaa mieltä työpäivän jälkeen.

En ole varsinaisesti laihtunut, ja mittanauha todistaa, että valtaosa senteistäkin on tallessa. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että osa hötöstä on muuttunut hiukan tiiviimmäksi. En ole edes ajatellut, että laihtua pitäisi, ja se on pirun hyvä asia.

Pari kertaa olen tuntenut jotain kummaa tunnetta, hetkittäin. Luultavasti olen ollut onnellinen. Outoa ja pelottavaa... ja hienoa ja rauhallista.

Mattopyykkilöintiä

2007-06-25T21:43:00.000+03:00

Yksi jo tavaksi tulleista juhannushuveistani on mattopyykillä käyminen. Pari räsymattoa (suvun naisten kutomia), juuriharja ja mäntysuopaa. Viileän veden roisketta ja aika usein onnekkaasti keskikesän auringonpaistetta. Uimareissu sillä aikaa, kun liiat vedet tippuvat matoista, ja sitten vaappuen pyörällä kotiin. Täydellistä :)

Pienenä asuin kylässä, joka reunusti tietä, joka johti joen rantaan, jossa oli mattolaituri, joka oli ajalta ennen vesiensuojelua. Pitkä lankkusilta johti rannalta melkein keskellä joen uomaa olevalle laiturille. Pesijöitä varten laituriin oli upotettu kuusi tynnyriä. Sopii arvata, miten monesti me kylän harvalukuiset lapsoset haaveilimme mattolaiturin irtipääsystä ja hitaasta ajelehtimisesta kohti merta. Muutenkin koko laitos oli tavattoman jännittävä - myös talvella rannalle nostettuna ja ilman tynnyreitä.

Matot pestiin silloin surutta joessa, mutta eipä sen vesi ollut järin puhdasta jokivarren monien teollisuuslaitosten ja taajamien jäljiltä muutenkaan. Uiminen oli ankarasti kielletty. Joskus vanhempana, jo muualle muuttaneena oli melkoista juhlaa päästä vihdoin kotijokeen uimaan.

Osa meidän pelloista oli sen kylätien varressa. Pellossa kyykkiessäni ihmettelin usein, miten ihmisillä on aikaa ihan muina naisina ja miehillä pyöräillä keskellä kesää, keskellä päivää mattoja peseskelemään. Kesällähän tehdään töitä! Tästä juontuu luultavasti juhannusperinteeni - hiukan pitempinä pyhinä oli vähän enemmän aikaa vaikkapa sitten mattojen pesemiseen. Jono mattolaiturille taas oli lyhyempi, jopa olematon.

Nykyisessä kotikaupungissa ehdin pestä jokuset mattopyykit avolaiturilla, mutta siirryin sitten kiltisti uusien määräysten mukaan maalle nostettuihin matonpesupaikkoihin. Valistus voittaa nostalgian, ja onhan maapesulassakin tunnelmaa.

Tänä juhannuksena mietin siinä räsymaton raitojen kirkastuessa, miksei mun elämässäni muka voi olla enemmän yksinkertaisia ja aitoja asioita. Räsymattojen lisäksi vaikka ruisleipää, piimää, suloista väsymystä ruumiillisen rasituksen jälkeen, kirjojen lukemista mielen iloksi ja ajatusten lennoksi. Työntekoa niin, että paino on tekemisessä eikä sen reunaehtojen järjestelyssä joka kerta uudelleen. Pari muutakin juttua tulee mieleen... Onko ne nyt niin vaikeita saavuttaa?

Miks elämä ei voisi olla enemmän räsymattopyykkiä ja vähemmän keinokuitujen lajittelemista kadonneiden pesulappujen ohjeita arvaillen?

Metsäkiirunan paluu

2007-06-22T19:21:00.000+03:00

Metsässä kaikki on selvää. Kävellään, taitetaan matkaa. Juodaan, syödään, nukutaan. Ollaan iloisia, kun on järvi, missä uida. Ollaan iloisia, kun löydetään lähde tai kaivo, eikä vettä tarvitse säästellä. Ollaan erityisen iloisia, kun tuuli puhaltaa yösijalta hyttyset pois.

Nuotion tekemisen ja katsomisen iloista en nyt kirjoita metsäpalovaroituksen takia. Lämpimästä ruuasta ja teestä kiitämme Trangiaa. Matkatoverina paras mahdollinen: mun sisko.

Vain muutaman päivän jälkeen piti muistella, miten ihmisille puhuttiin, oltiin sosiaalisia, niitä näitä. Maailma näytti jotenkin erilaiselta.

Metsän jälkeen olin päivän peltotöissä, auringon paahteessa savimaalla. Edelleen ihmetyttää, miten eleettömästi vanha maanviljelijä saa taimet peltoon. Ei yhtään ylimääräistä liikettä, ja silti aikaa kuunnella satakieltä. Mun isä.

Tauon paikka

2007-06-17T18:55:00.000+03:00

Lyhyen sellaisen. Kiiruna palaa luontoon eli menee mettään. Takaisin jossain vaiheessa juhannusta. Sateen sattuessa sateessa.

Oravalta nappasin tämmösen. Juu. Kun erittäin luotettava testi selvittää, mikä maa kukin on, mun tulos on tietenkin:

You're the United Nations!

Most people think you're ineffective, but you are trying to
completely save the world from itself, so there's always going to be a long
way to go. You're always the one trying to get friends to talk to each
other, enemies to talk to each other, anyone who can to just talk instead of
beating each other about the head and torso. Sometimes it works and sometimes
it doesn't, and you get very schizophrenic as a result. But your heart
is in the right place, and sometimes also in New York.

Ylpeys käy lankeemuksen...

2007-06-15T19:12:00.000+03:00

Menin sitten hehkuttamaan ajoissa valmistunutta työtä. Vähänpä tiesin...

Ehdin olla tyytyväinen noin päivän verran, minkä jälkeen selvisi, että homma menee uusiksi. Aikataulu ei jousta, eikä tilipussi juuri liho lisätyöstä. Yötä myöten pitää sun raataman, puoli-ilmatteeksi tietenkin.

Kas kun olin saanut kätösiini projektista sellaisen varhaisemman version, ja sitä sitten iloissani työstelin. Siinä vaiheessa, kun valmiita osia alettiin yhdistellä, mun osioni - kas kummaa - osoittautuikin puutteelliseksi.

Kerran tehdyn työn repiminen auki, vääntely, kääntely ja veivaus ovat kyllä varsin ikäviä tehtäviä. Varsinkin, kun samaan aikaan pitää olla jo ihan muissa hommissa - ja pätkätyöpeikko arpoo pimeästä pussistaan tietysti tuollaiseen aikaan jonkun jokerin, joka on myös pakko hoitaa pois kuleksimasta.

Mä en ole tiistaiaamun jälkeen juuri nukkunut. Kaikki työt on nyt tehty, ajoissa ja jokseenkin kunnialla (sikäli kuin muistan). Silmissä vilkkuu tähtiä, kun päätä kääntää nopeasti. Hartiat ovat jumissa. Olen juonut litratolkulla kahvia, syönyt karkkia ja kanasalaattia. Töistä tullessa kävin kaupassa, ja sipsipussi hyppäsi syliini. Meillä oli tossa hetken aikaa tosi kiihkeetä.

Olen niin väsynyt, että en saanut nukuttua. Tulin sitten tänne...

... vakuuttamaan, että tämä on vain väliaikaista. En aio palata tuollaiseen elämäntyyliin.

Uimapukua ostamas

2007-06-11T22:01:00.001+03:00

No nyt on tätillä taas herne nokas!

Piti äkkiseltään pistäytyä tuos lähitavaratalos ostamas uimapuku. Sellainen yksiosainen joustava kangaskappale, jonka kans on mukavampi pulahtaa järveen julkisella paikalla. Vois olla bikinitkin, mut kun se uikkari pysyy paremmin päällä vesileikkejä leikkies.

Löysinkö? No en.

Joka pirskatin vermees oli rintarustningin kohdalla jotain ihme metallihökötyksiä tai toppauksia - ellei sitten molemmat. Vaikea kuvitella, että meikäläisen varustus tarvitsis telineitä pysyäkseen vauhdis mukana. Me ei puhuta nyt mistään kovin suurista kupeista tässä... Ja johan sitä hukkuu, jos on puolikas patjaa tungettuna uikkariin.

Joo. Meen urheilukauppaan.

Tästä tulee mieleen se sitkeä vastarinta, jolla tyttönä vastustin bikinien yläosaa. Kun kerran serkkupojat sai telmiä pelkissä uimahousuissa, miks mun piti käyttää ahdistavaa ja nahkeaa vaatekappaletta peittämässä jotain, mitä mulla oli yhtä vähän kuin pojilla? Äiti ei aina voittanut taistelua yläosasta: aina kun silmä vältti, hukkasin mokoman johonkin... Vieläkin olisin mieluiten ilman, mutta aika harvas paikas viitsii, lopultakaan.

Mitäs tää nyt on?

2007-06-10T13:14:00.001+03:00

Sain juuri yhden isomman homman tehtyä useita tunteja ennen itse itselleni asettamaani määräaikaa. Työn jatkajan kanssa sovittuun määräaikaan on vielä kaksi päivää, ja siitäkin olisi voinut helposti neuvotella. Työn tilaaja haluaa kuulla meistä vasta joskus alkavan viikon loppupuolella.

Ja silti mulla on se valmiina. Tehtynä kohtuullisina annoksina, useampana päivänä. Ei siis viime tingassa, yömyöhään, aamuvarhaisella ja 16 tuntia putkeen, kunnes korvissa viheltää ja pää uhkaa irrota.

Mitenköhän tämän saisi jäämään tavaksi?

Juoksentelua

2007-06-07T22:09:00.000+03:00

Olen edelleen ihan hämmästynyt, kun säännöllisin väliajoin tekee mieli lähteä lenkille. En ole niin PR-henkinen, että nimittäisin lenkkeilyäni hölkkäämiseksi, juoksemisesta nyt puhumattakaan. Enempi se on sellaista ruhon raahaamista pitkin metsää aina tilanteeseen sopivassa askellajissa.

Juokseminen ei ole koskaan ollut oikein mun juttuni. Pienenä maalla tuli kyllä juoksenneltua ympäriinsä koiran kanssa ja ilman. Ala-asteella hoksasin jossain vaiheessa, että en joudu virumaan pihalla kiusattavana, jos lähden kiertämään koulun pururataa. Se oli sosiaalisesti hyväksyttävä syy viettää välitunnit yksin.

Mä sain siitä jopa palkintolusikan, koska juoksin niitä lenkkejä enemmän kuin kukaan muu meidän luokalla. Mun elämäni ensimmäinen urheilupalkinto, ja toistaiseksi myös toiseksi viimeinen - se toinen lusikka tuli koira-hiihtäjäkisan kolmannesta sijasta. Ihan vapaasti sopii muuten arvata, kuinka monta osallistujaa meidän sarjassa oli, ja ehdinkö maaliin ennen kuin kaikki muut olivat poistuneet mehulle.

Teini-iässä ja pitkään sen jälkeen juoksentelin satunnaisesti kausittain - yleensä laihtuakseni ja tullakseni täydellisemmäksi. Vähemmän puutteelliseksi siis. Olin tosi laiha ja söin vähän, ei ihme että juokseminen tuntui tuskalliselta. Väkisin piti. Tupakointi ei varmasti auttanut asiaa.

On noita kausia tullut aikuisella iälläkin. Tarkoitan aikaa, jolloin olen lakannut olemasta älyttömän laiha ja siirtynyt vähitellen kohti sitä toista reunaa. Aikaa jolloin en ole enää polttanut. Paino alkoi karata nopeammin hallinnasta juurikin siinä vaiheessa, kun lopetin polttamisen. Kuinkas muutenkaan.

Juoksentelukausi katkeaa yleensä sairastumiseen: flunssaan tai jonkin paikan sitkeään kipeytymiseen. Talven kylmillä ei voi juoksennella. Kevään pölyisenä aikana ei voi juoksennella. Tauoilla on tapana venyä.

Tällä kertaa, harvinaista kyllä, olen juoksennellessa keskittynyt lähinnä siihen liikkumiseen. Miltä tuntuu, miten jalat laitetaan epätasaisessa maastossa. Vieläkö jaksaa pätkän matkaa. Vau, käpytikka! En ole ajatellut, että nyt kyllä taatusti kuluu kaloreita ja hitsit, tuun laihemmaksi, ylihuomenna uudelleen, ja sit teen vatsalihasliikkeitä. Tästä olen tosi iloinen.

Lupauksen pitäminen, toukokuu

2007-06-01T22:52:00.000+03:00

Olen aivan sairaan sitkeä ja jatkan raportointia. Kyllä nyt kelpaa, sillä kuukauden takaiseen verrattuna olen aika hyvillä vesillä. Osin ainakin.

Toukokuukin jakautuu kahtia. Hiukan henttosempi alkukuu ja ihan hyvin mennyt loppukuu. Onnellisen elon korvikkeita olen käytellyt seuraavanlaisesti:

Ruoka. Jos oikein muistan, en ole toukokuun aikana kertaakaan yrittänyt kaksin käsin syödä itseäni täysin tajuttomaksi. Kaikenlaista terveellistä on mennyt ihan innollakin välillä. Muisti tosin voi pätkiä, koska mielestäni tätä parempaa aikaa on nyt kestänyt kolmisen viikkoa. Saattaa siellä alkukuussa siis joku syömäfiesta piileskellä.

Juoma. Parit bileet ja muutaman kerran ystävien kanssa muuten vaan ulkosalla. En ole lopettanut juomista, mutta se on liittynyt enemmän ilonpitoon ja yhdessäoloon kuin ahdistukseen. Muutamaan otteeseen olen aika helposti saanut työperäisestä keljuunnuksesta johtuvan oluenhimon kääntymään muihin harrastuksiin.

Seksi. Huhtikuun tyhmät ideat eivät ole menneet pois. Ne ovat muuttuneet jotensakin pakottavammiksi. Kohta niille pitää tehdä jotain...

Pelit ja tv. Mitä ne on?

Mitä eroa siis aikaisempaan? Yksi asia tulee hakematta mieleen. Nukun tähän aikaan vuodesta todella hyvin, nukahdan helposti enkä heräile aamuyöstä. Edellisen kerran mulla on ollut näin hyväuninen jakso joskus syksyllä. Mä nukun kaksi kertaa vuodessa hyvin muutamia viikkoja. Muuten en. Sillä näyttää olevan suurempi vaikutus kuin osasin kuvitella.

Toukokuun aikana hylkäsin asettamani määrämittaiset liikuntasuoritukset. Yks päivä huomasin, että mieli tekee lenkille, ja niin menin. Se oli varsin mukavaa, tosin tietysti myös aika surkeaa ja kivuliasta. Menin uudelleen, ja uudelleen, ja vielä uudelleen. Tänäänkin olin.

Ihan sama, miten stressaavaa töissä on. Kun tätä kroppaa raahaa hölkkävauhtia pitkin metsää jonkin aikaa, kaikki turhat ajatukset haihtuvat taivaan tuuliin. Kuten aina, kun kyse on ennen kaikkea hengissä selviytymisestä. Kylmässä vedessä uiminen tekee vähän saman.

Nukkuminen, suhteellisen terveellinen syöminen ja liikunta saavat aikaan hyvän olon. Samalla joku tuolla takaraivossa varoittelee, että tämä voi sitten loppua koska tahansa... Mutta nautitaan nyt, kun se on mahdollista. Hiukan kai sietää miettiä, miksi juuri nyt menee näin, ja voisiko tämän saada jatkumaan?

Sitkuti sitkun

2007-05-26T22:09:00.000+03:00

Ohari kirjoitti jo jokin aika sitten sitku-elämästä. Osui ja upposi heti. Tässähän on piru vie mennyt puoli elämää odotellessa, että tilanne jotenkin klaaraantuu, voin alkaa elää tasapainoisena, tyytyväisenä, rauhallisena ja turhia urakkasumia välttäen. Juon yrttiteetä iltaisin ja luen villasukat jalassa hyvää kirjaa. Tapaan ystäviä, eikä työ hallitse elämääni.

Joo. Just näin. Sitä ootellessa sumat ovat päässeet kertymään ja kasvamaan yli niin, ettei niitä jaksa lähteä edes purkamaan. Kun yhdestä nurkasta aloittaa, jostain muualta kaatuu jotain päälle. Pienetkin asiat vievät kohtuuttomasti aikaa, koska niihin ryhtyminen on niin vaivalloista. Koko ajan on tarve olla tosi tehokas, siis heti huomenna, kun taas jaksaa.

Sitku mulla on aikaa ja työasiat jotenkin rauhoittuneet, teen gradun ja opinnot muutenkin loppuun. Sitku se on tehty, alan taas kirjoitella harrastusmielessä säännöllisesti ja ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Sitku olen päässyt siihen asti, hakeudun lisäopintoihin, jotka antavat mulle myöhemmin mahdollisuuden siirtyä erittäin kiireisestä, arvaamattomasta ja nykivästä työrytmistä hiukan pitkäjänteisempään työhön. Ja sitku mulla on kaikelta tältä aikaa, laitan fysiikkani siihen kuntoon, että diabetes- ja verenpainetautiriskini laskee siedettäväksi.

Nytku en kuitenkaan jaksa. On niin paljon kaikkea, ja nuo pinot kaatuu päälle.

Paitsi että osan niistä jo kesytin, ja se tuntui hyvältä. On kevät. Mutta miten tämän saisi jatkumaan läpi energiaa ja unta syövän marraskuun?